Ylivoimainen enemmistö ihmisistä, jotka tappavat aseellisessa konfliktissa toisen ihmisen, on miehiä. Samoin konflikteissa kuolevista sotilaista merkittävä enemmistö on miehiä. Myös siviilihenkilöihin kohdistuu maailmassa väkivaltaa. Tilastot kertovat, että kaikista yleisimmän väkivallan muodon kohteeksi joutuvat naiset, tytöt ja ei-binääriset, joihin kohdistuu sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa sekä rauhan että sodan aikana. Tämänkin väkivallan tekijät ovat pääasiassa miehiä. Miksi näin on?
Viha on suhteellisen vaikeasti määriteltävissä oleva psykologinen tunne. Aion kuitenkin tässä pääkirjoituksessa yrittää tarkastella ainakin joitakin sen osatekijöitä. Otavan ensyklopedian mukaan viha liittyy aina yksilön kokemaan epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Olemme saaneet tätä kirjoitettaessa vastikään kuulla, että Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Venäjän valtion ja sen armeijan nähdään olevan pitkälti presidentti Vladimir Putinin henkilökohtaisessa ohjauksessa.
Työskenneltäessä rauhan edistämiseksi maailmassa huomio kiinnittyy melkein väistämättä välittömään havaintoon siitä, että maailmassa ei vallitse rauha, vaan sota, konflikti, nälkä, kidutus, alati kasvava asevarustelu, hyvin epäreilut kauppasuhteet ja tahdonvastainen siirtolaisuus – muutamia mainitakseni. Rauha kuitenkin tarkoittaa ainakin allekirjoittaneen mielessä aivan toisenlaista olosuhdetta. Oslon rauhantutkimusinstituutin perustaja Johan Galtung määrittelee erikseen negatiivisen ja positiivisen rauhan käsitteet.
Historia on täynnä esimerkkejä vihollisten on dehumanisoinnista eli epäinhimillistämisestä. Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa Rokka sanoo ampuneensa ihmisten sijaan “vain vihollisia”. Juutalaisia kutsuttiin basilleiksi ja verrattiin rottiin. Hutsit kuvattiin torakoiksi. Dehumanisointi teki helpommaksi väkivallan käyttämisen.
Tämän Antimilitaristin teemana ovat sodan syyt. Tieteellisesti ajateltuna syyt ovat kausaalisia tekijöitä, jotka ajallisesti edeltävät niiden vaikutusta. Monesti käytännön tasolla joudumme katsomaan maailmaa, joka on jo ajautunut sotaan – tällöin konfliktien liennytys tulee tarpeeseen. Pidemmällä tähtäimellä meidän on kuitenkin välttämätöntä tarkastella sotien syitä: jos juurisyitä ei poisteta, aina uusia sotia ilmenee.
Joko taas? Antimilitaristin 1/2021 teemana on Feminismi. Vastahan reilu neljä vuotta sitten julkaistun numeron teemana oli Sukupuoli. Kylläpä me jaksamme jauhaa.
Totta puhuen luultavasti kovin moni vannoutunutkaan Antimilitaristi-lehden lukija muistaa edes viime vuoden numeroiden teemoja, mutta tätä numeroa päätoimittaessani kaivoin kuitenkin esiin numeron 4/2016 tarkistaakseni, ettemme julkaise nyt täysin päällekkäistä sisältöä sen kanssa, ja toisaalta katsoakseni nouseeko sitä lukiessa jotain hyödyllisiä havaintoja seuraavaa lehteä ajatellen.
Tämän vuoden aikana suomalaisten luotto auktoriteetteihin on kärsinyt. Esimerkiksi eri tahojen antamat ristiriitaiset maskisuositukset, poliisin päätös käyttää paprikasumutetta rauhanomaisiin mielenosoittajiin ja kymmenientuhansien ihmisten arkaluontoisten tietojen vuoto internetiin ovat aiheuttaneet huolta. Kehen enää uskaltaa luottaa?
Oikeus kieltäytyä aseista perustuu YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa mainittuun ajatuksen, omatunnon ja uskonnon vapauteen. Viimeksi mainittu, uskonnon vapaus on Suomessakin aiemmin ollut sekä hyvin yleinen että ehkä yleisesti muita arvostetumpi syy aseistakieltäytymiseen. Jo Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisessä asevelvollisuuslaissa vuodelta 1919 mahdollistettiin aseeton palvelus armeijassa uskonnollisin perustein.
Ensi kosketukseni Antimilitaristi-lehteen, silloin vielä nimeltään Sivari & Totaali, oli Aseistakieltäytyjäliiton esittelytilaisuudessa Siviilipalveluskeskuksessa Lapinjärvellä keväällä 2013. Esittelijällä oli mukanaan nippu lehden tuoreimpia numeroita, joita sai selailla esittelypuheen aikana. Yksi oman koulutuseräni sivaritoveri selaili erästä numeroa nurja ilme kasvoillaan. Kun tuli kysymysten aika, hän avasi lehden näyttäen artikkelia nimeltä Homotkin tappaa (nro 4/2012).
Helmikuussa oli taas valtakunnan julkisuudessa aika pienelle paniikille. Sotalaitoksen johtoa puolustusministeriä ja komentajaa myöten marssitettiin kommentoimaan sitä, että kolmannes asevelvollisista jättää intin suorittamatta. Täydennystä armeijan harveneviin riveihin haettiin keskustelussa taas naisista, joita kaivattiin vapaaehtoiseen asepalvelukseen entistä sankemmin joukoin.