“..jokaisen reserviläisen Suomessa kannattaisi oikeasti miettiä ja itselleen luvata, että vuoden 2025 alussa he ovat elämänsä kunnossa fyysisesti ja henkisesti.”
Filosofia etsii totuutta. Tällä hetkellä elämme aikaa, jossa militarismi on erittäin hegemonisessa asemassa. Melkein mitä tahansa saa ajettua politiikassa läpi, jos sen pystyy kehystämään osaksi "turvallisuutta" ja "varautumista". Kyse voi olla vaikkapa kiellettyjen aseiden käyttöönotosta, suurista asehankinnoista maasta, joka hyökkäilee naapurimaidensa kimppuun ja pyrkii aktiivisesti hävittämään ihmisryhmiä alueilta, joita se väittää tai ainakin havittelee omikseen. Kyse voi olla myös ihmisoikeuksia polkevan lainsäädännön läpiviemisestä.
Uusimman lehden (2/2025) teemaksi valikoituivat poliisit ja auktoriteetit, mukaan mahtuu myös vastarintaa niitä kohtaan.
Suomessa on muodostunut ikävä itsenäisyyspäivän perinne, jolloin natsit marssivat kaduilla ja he, jotka sanovat “ei käy”, saattavat joutua poliisin pahoinpitelemiksi. Elokapinan mielenosoitukset ovat aktivoineet monia kansalaistottelemattomuuteen, mutta lyhytaikainen häiriö liikenteelle on toisinaan katsottu niin vakavaksi, että poliisi on hajottanut protestit kovin ottein.
Keskustelu henkilömiinoista on kuumentunut. Ensin europarlamentaarikko Aaltolan (kok./EPP) kansalaisaloite ehdotti eroamista Ottawan sopimuksesta, mutta puhemies ilmoitti, ettei aloitetta voida käsitellä, sillä kansainvälisiä sopimuksia ei voi muuttaa kansalaisaloitteilla. Tämän jälkeen hallitus ilmoitti valmistelevansa Ottawan sopimuksesta eroamista. Mutta miksi näin?
Tässä numerossa (4/24) katsotaan menneisyyteen. Mukaan on otettu Minna Vähäsalon Ei sotaa ilman sotilaita -kirjassa kymmenen vuotta sitten julkaistu AKL:n historiikki. Vähäsalo käy kirjoituksessa läpi AKL:n vaiheet perustamisesta vuoteen 2015.
Teksti: Juhis Ranta, Kuva: Sofia Kivistö
Jokasell' on oikeus haluta muutosta
Lupa osottaa mieltä
Jokasell' vapaus vaatia parempaa
Ja niin edelleen, laulaa Paleface kappaleella Mull’ on lupa.
Suomesta tuli sotilasliitto Naton jäsen 4.4.2023. Tämän lehden mennessä painoon olemme olleet osa sotilasliittoumaa yli vuoden ajan. Venäjän aloitettua laajan hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022, varsin Nato-kriittinen kansa muutti mieltään lähes yhdessä yössä. Yhtäkkiä sotilaallinen liittoutumattomuus ei ollutkaan enää hyvä idea, ainakaan eri medioiden teettämien mielipidemittausten mukaan. Kansahan ei päässyt tästä liittoutumisesta äänestämään.
Elämme tulehtuneiden konfliktien aikakautta. Pitkään jatkunut näennäisen rauhan aika on lopulta johtanut useiden kytevien konfliktien leimahtamiseen ja tuhansien ihmishenkien menetykseen. Olemme samalla kadonneet tilanneanalyysin suohon, asetoimituksien määriä ja sisältöjä ihmetellään, rintamalinjoja piirretään ja sotilasasiantuntijoita haastatellaan siitä, miten taistelut etenevät ja minkälaista sodankäyntiä kannattaisi harjoittaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että kukaan ei katso nyt käytävien konfliktien jälkeiseen aikaan.
Jo antropologian ja sosiologian alkuhämärissä yksi ihmisryhmien toimintaa selittävä käsitteellinen jako on ollut eronteko pyhän ja profaanin välillä. Tabujen, erilaisten initiaatioiden ja rajoitteiden avulla arkipäiväisestä maailmasta ontologisesti eriytetty pyhä on perinteisesti nähty yhteisön toimintahierarkiaa jäsentelevänä tekijänä - ainoastaan oikeilla rituaaleilla pyhitetty uskonnollinen johtaja saa käsitellä pyhäinjäännöksiä tai esimerkiksi vihkiä avioon. Pyhäksi määritellyt asiat rajoittavat arkipäiväisiä asioita ja jäsentävät puhetta.
Maailman myrskytuulet puhaltavat tapansa mukaan läpi Euroopan, ja oikeastaan läpi koko maailman. Ne sotkevat aiempien sukupolvien säntillisesti kasaan haravoimat lehtikasat, joiden alta paljastuu lapsuuden jo unohdettuja hirviöitä, joiden hampaat kiiltävät pistiminä ja silmät kiiluvat lasertähtäiminä. Osa ihmisistä katselee haltioituneena, kun merellisesti kuvioitu ydinasesateenvarjo rieppuu tuulessa. Se leijailee hetken puolitangossa märkänä retkottavan suomenlipun korkeudella, arpoen laskeutuisiko se kotipihan kamaralle.