Jo antropologian ja sosiologian alkuhämärissä yksi ihmisryhmien toimintaa selittävä käsitteellinen jako on ollut eronteko pyhän ja profaanin välillä. Tabujen, erilaisten initiaatioiden ja rajoitteiden avulla arkipäiväisestä maailmasta ontologisesti eriytetty pyhä on perinteisesti nähty yhteisön toimintahierarkiaa jäsentelevänä tekijänä - ainoastaan oikeilla rituaaleilla pyhitetty uskonnollinen johtaja saa käsitellä pyhäinjäännöksiä tai esimerkiksi vihkiä avioon. Pyhäksi määritellyt asiat rajoittavat arkipäiväisiä asioita ja jäsentävät puhetta. Tabuin ja rukouksin ne säätelevät valtaa ja toimijuutta suhteessa erilaisiin yhteiskuntaontologisiin kysymyksiin. Vaikka suomalainen yhteiskunta on varsin maallinen, pyhän ja profaanin funktiot eivät ole kadonneet mihinkään.
Jo kieltämättä vanhentunut, ja valtavan kolonialistisen painon alla osittain vääristynyt, mutta silti aika-ajoin uskomattoman tarkkasilmäinen ranskalainen sosiologi Émile Durkheim esittelee klassikkoteoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot (1912) jaon pyhien ja banaalien yhteiskunnallisten funktioiden välillä. Durkheimin näkemyksen mukaan pyhyys toimii kolmella asteella, joita hän nimittää erilaisiksi toteemeiksi. Yksilötoteemi on yksilön henkilökohtainen ontologinen työkalu, jolla hän yhtä aikaa eriyttää itsensä ympäröivästä yhteisöstä ja yhdistyy siihen. Yksilötoteemin esimerkkinä on perinteisesti pidetty ihmisen etunimeä. Klaanitoteemi sen sijaan eroaa yksilötoteemista siten, että yhteisön jäseniltä odotetaan tietynlaista sukulaisuuden tai yhteenkuuluvuuden suhdetta yhteisötoteemiin, jolloin yhteisötoteemi saa merkityksen yhteisön pienimpänä yhteisenä nimittäjänä Kolmas, ja kenties arkaaisimman kuuloinen toteemi eli sukupuolitoteemi asettaa subjektin välittömään suhteeseen yhteisörajat ylittävän sukupuolellisen essentiaalisen yhteenkuuluvuuden kategorian kanssa.
Teos on yli 100 vuotta vanha, ja se sisältää useita vanhakantaisia näkemyksiä maailmasta. Mutta kun aletaan pohtia valtioinstituution ontologista syvärakennetta, voidaan huomata, että Durkheimin esittelemät näkökulmat suhteessa pyhä –profaani -kaksinaisuuteen ovat edelleen arkielämän jäsentelyssä käytössä. Jos otetaan esimerkiksi yhteiskuntamme kenties yksi pyhimmistä instituutioista, eli armeija, huomataan kuinka niin historiallisesti kuin nykypäivänäkin puhutaan laitoksesta, joka varsin vahvasti, ja ainakin puolitietoisesti ohjailee pyhän ja profaanin rajaa vallankäytön keinona. Kuten Antimilitaristin viime numerossa (Antimilitaristi 2/23) julkaistussa artikkelissa huomioitiin, puolustusvoimat operoi monella tapaa samoin tavoin kuin kulteiksi tunnistetut uskonnolliset yhteisöt. Yksilöltä riisutaan hänen nimensä: Matti Meikäläisestä vähennetään alokas Meikäläinen, jolloin hänen yksilötoteeminsa, siis eriyttävä ja yhdistävä terve ontologinen työkalu otetaan pois. Tilalle annetaan uusnimi, jossa yhdistyvät y (alokas) ja usein patrilineaarisesti periytyvä sukunimi, joka korostaa kutsutun suhdetta myyttien, affektien ja tarinoiden temmellyskenttänä toimivaan sukuun ja toisaalta liittää sotilaan ylirajaiseen sukupuoliessentiaaliseen konstruktioon. Ei siis tarvitse kysyä, mistä syntyy affektiivinen oikeutus sotakoneistoille, joiden jauhelihana käytetään pääosin nuoria miesruumiita ja mieliä. Myytti syvenee ja pysyy vakaana, miehen paikka maailmassa on ensikädessä tappaa tai tulla tapetuksi, alistua ja alistaa. Aikuisuuteen astutaan väkivaltakoneiston aivohuuhtelun kautta, ja mieheyttä eletään tavoilla, joissa väkivalta ottaa erilaisia muotoja. Keskinäiset välienselvittelyt tai esimerkiksi edelleen täysin holtittomassa mittakaavassa tapahtuva seksuaaliväkivalta, erityisesti suhteissa joissa ainakin toinen osapuoli on mies, ovat edelleen monille arkipäivää. Sukumyytin näkökulmasta ei siis ole ihme, että modernissa kirjallisessa kulttuurissa yksi suosituimmista genreistä on ”isämme taistelivat” -kategorian sotakirjallisuus jaesimerkiksi antimilitarinistina tunnetun Väinö Linnan teksteistä tehdään karkeita väärintulkintoja. Iltapäivälehdistön samaa rukousmyllyä vuodesta toiseen pyörittävät jatkosotanumerot, joissa sodan hirveys vähenee ja siihen synnytetään viihteellinen sukulaisuussuhde.
Vastaavasti voidaan ajatella, puolustusvoimat rajaavat subjektiensa konkreettista ja ontologista liikkumatilaa. Tiedonsaanti siviilipalveluksesta virallisissa instansseissa on käytännössä olematonta, ja jopa vastainformaatiota levittävä aseistakieltäytyjäliiton kutsuntakampanja, joka on toiminut jo vuosikymmenien ajan yhtenä tärkeimmistä armeijan vaihtoehdoista tiedottavana tahona, rajataan kutsuntapaikkojen ulkopuolelle. Armeijan kritisointi on tabu, ja siitä saa itsellensä häpeäleiman otsaan. Toisaalta armeijaintoa tekohengitetään inttistooripodcastein ja armeija tutuksi-leirein alati hupenevaan joukkoon nuoria, jotka suorittavat armeijan. Durkheimiläisin sanoin armeija on rakenteeltaan negatiivinen kultti, joka kieltää ja rajaa asioita, liittää itseensä tabuja, joita se käyttää sosiaalisina ohjureina itsensä uusintamiseen. Sosiaalisina suppiloina, joilla armeija ylläpitää itseään, toimivat ilman muuta myös suoraan laillisen pyhyyskoneiston osat, ennen kaikkea rangaistuksenomainen siviilipalvelus ja kriminalisoitu totaali.
En kuitenkaan usko, että armeijan roolin ylläpitäminen yhteiskunnassamme on sinällään itsetarkoituksellista. Kehtaan väittää, että armeija instituutiona sijaitsee tulppana tietynlaisessa kansallisen kontrollin toteemisessa risteämäkohdassa, jossa nuoriso subjektivoidaan kuuliaisiksi, irrationaalisten affektien ohjaamiksi nationalistisiksi kansalaisiksi, joille esimerkiksi erilaisten yhteiskuntafilosofisten ajatusrakennelmien tunnistaminen on vaikeaa, ja erilaisten aika-ajoin järjettömien käskyjen ja alisteisten suhteiden vastaanottaminen on luontevaa, helppoa ja kotoista. Koko kansakunta siis lopulta rakastaa viranomaisia, pankkeja, armeijaa, eduskuntatalon surunkelmeitä marmoripylväitä ja erilaisten virastojen mielivaltaisia päätöksiä ajattelematta asiaa sen tarkemmin. Politiikka etääntyy subjektista muutaman vuoden välein käytäviksi vaaleiksi, ja yhteiskunnan systemaattiset ongelmat, köyhyys, ympäristökatastrofi, romahtava koulutuksen taso ja globaalin suurpääoman etuihin taipuva politiikka summataan yksittäisten poliitikkojen tai puolueiden ongelmiksi.
Kyseessä on kuitenkin eksistentiaalinen kysymys. Yhteiskunta, joka ei osallista vahvasti demokratiaan, ei voi uskottavasti vaalia ja suojella sitä edes itseltään. Suomalaisesta yhteiskunnasta huomataan, että mielenosoittaminen koetaan radikaalina, aktivismi kiusallisena ja usein keskiluokalle varattuna oman kilven kiillottamisena, ja poliittiset protestit jämähtävät tyylikkäästi eduskuntatalon keskiportaille mukaviksi kokoontumisiksi, joissa jutellaan samanhenkisten kanssa. En tarkoita, että Keski-Euroopasta tuttua räyhäkästä kansalaisliikehdintää tarvitsisi tuoda tuontitavarana Suomeen, mutta uskon että on väistämätöntä, että poliittista tilaa avataan väkivallattomalle suoralle toiminnalle, suoralle demokratialle, kansalaistottelemattomuudelle ja muille protesteille. Kyseessä on nimittäin immuunijärjestelmä, joka on kerta toisensa jälkeen ajanut kansalaisoikeuksien asemaa ja murentanut useita 1900-luvun hirmuhallituksia.
Luonnollisesti on myös mainittava poliittinen populismi. Aikamme yksi leimallisista poliittisen ilmapiirin muodoista on populistinen retoriikka, joka hyökkää kansalaisoikeuksia, lehdistöä ja demokratiaa vastaan ja tarjoilee oligopolisoituneesta energiajärjestelmästä ja ulkoistetusta työstä kärsivälle työväenluokalle ratkaisuksi kuolettavaa fossiiliporkkanaa. Myös suhmuista muukalaisvihaa käytetään näköesteenä niille institutionaalisille muutoksille, jotka samaan aikaan synnyttävät Suomeen esimerkiksi ulkomaalaistaustaisen matalapalkkaluokan, ja toisaalta kohdistavat kantaväestön vihan itsensä kanssa lopulta samanlaisilla reaalipoliittisilla intresseillä kyllästettyyn ryhmään. Ja miksi? Ajatus siitä, että valtio itsessään on epätäydellinen ja usein kyseenalainen yhteiskuntaorganisaation muoto, on tabu. Valtio instituutioineen ja siihen liitettyine symboleineen on pyhä, sillä ikävä kyllä useimmiten nationalismissa ei ole kyse inhimillisestä rakkaudesta kotiseutuja, yhteisöä ja paikallista elämäntapaa ja luonnonympäristöä kohtaan vaan erilaisin symbolein ja mielenhallintakeinoin tuotettu synteettinen kiinnittyminen pitkälti kuvitteelliseen yhteisöön, jolla pidetään massat säntillisessä kurissa. On tehtävä töitä, jotta demokratia palaa suomalaiseen yhteiskuntaan, joka ei ole kasarmien maa, jonka päällä liehuvat sinivalkoiset teryleeniliput.
Mitja Jakonen
päätoimittaja