Kirjoittaja: Robert Schmitt, parantaja
Poliittinen vastakkainasettelu on ollut täällä aina. Jos ajatellaan ihmisyhteisöjen rakentumista, ne usein rakentuvat erilaisille yhteisille intresseille, mutta samalla niihin kuuluu useimmiten joukko erilaisia sääntöjä ja määreitä, joilla yhteisö reguloi itseään. Mutta sillä yhteisöt ovat varsin harvoin hegemonisia ja heterogeenisia, niiden sisällä käydään valtavaa vääntöä siitä, kenellä on kyky ja oikeus käyttää valtaa, määritellä sääntöjä ja normeja. Tästä syntyy prosessi, jota usein kutsutaan politiikaksi. Mitä tapahtuu, kun politiikka muuttuu globaaliksi, ja erilaisia alliansseja ja sääntöjä aletaan rakentelemaan alati muuttuvan kansainvälisen talousjärjestelmän kontekstissa?
Yksi 1900-luvun epäilyttävimmistä, ja terävimmistä, poliittisista teoreetikoista on Karl Schmitt, joka osaltaan vaikutti natsipuolueen valtaannousuun ja toisaalta hahmotteli uuden ajan poliittisen teorian, ja politiikan käytännön perusrakenteita. Vuonna 1932 julkaistu ”Politiittisen käsite” on toiminut monelle poliittiselle filosofille lähtölaukauksena siihen, miten politiikkaa määritellään. Schmitt esittelee teoksessaan näkökulman siitä, miten politiikka lopulta määrittyy sen kautta, miten kirkkaasti ystävät ja viholliset voidaan tunnistaa. Vaikka Schmitt on äärimmäisen kyyninen, autoritäärinen ja militaristinen kirjoittaja, on silti syytä oppia häneltä jotain: Poliittisille liikkeille on välttämätöntä tunnistaa oma ryhmä, jonka yhteistä intressiä pyritään edistämään ja se, mitkä liikkeet toimivat ”vihollisen” roolissa, ajaen sellaisia intressejä, joiden toteutuminen on väistämättömässä vastahangassa oman ryhmän tarpeiden edistämiseen.
Vaikka alati kiihtyvän polarisoitumisen aikana tällainen puhe saattaa tuntua vaaralliselta, ja Schmittin henkilöhistoriallinen tausta on omiaan kauhistuttamaan, voidaan Schmittin ajattelussa tämän asian tiimoilta nähdä valtavaa potentiaalia nyky-yhteiskunnan ristiriitojen ja poliittisten liikkeiden ymmärtämiseen. Kuten poliittisen käsitteessä argumentoidaan, politiikka ei ole, eikä se voi olla irrallista konflikteista ja aggressiivisista impulsseista, onhan lopulta aina kyse suvereenin valtakoneiston hallinnan alaisina kamppailevista tahoista, jotka lopulta usein pyrkivät valtakoneen kaappaamiseen, tai ainakin siihen vaikuttamiseen.
Jos yritämme esimerkiksi ymmärtää aseistakieltäytymisen politiikkaa, Schmittin ajattelu kirkastaa vallitsevan tilanteen ja siinä ilmenevät sovittamattomat eturistiriidat. Vaikka olen tähän saakka varovaisesti puolustellut yksinkertaistettua näkemystä Schmittin poliittisen käsitteestä, voimme nähdä, että hänen teksteistään löytyy runsaasti myös ajattelua, joka vaikuttaa valtioinstituutioiden, ja erityisesti militarististen instituutioiden sisäiseen logiikkaan. Esimerkiksi vuonna 1921 julkaistussa esseessä, joka on nimetty osuvasti ”Diktatuurista”, Schmitt kirjoittaa ”poikkeustilasta”, eli sellaisesta häiriöstä demokratiassa, jonka aikana suvereenin täytyy ylittää normaalit säännöt ”yleisen hyvän nimissä”. Schmitt jatkaa ajatuksen kehittelyä ”poliittisen teologian” käsitteen avulla, jota hän käyttää uudelleenmäärittelemään suvereniteetin käsitettä. Schmittille suvereniteetti merkitsee poliittisen toimijan kykyä rikkoa lakia, tai varsinaisemmin, olla huomioimatta lakia ja sääntöjä pyrkimyksessään saada ja vakauttaa valtatilanne poikkeustilan, kriisin, sodan ja katastrofin sattuessa.
Vaikuttaa siltä, että militaristiset tahot pyrkivät käyttämään erilaisia poikkeustiloja normatiivisten sääntöjen venyttämiseen, jolloin liberaalidemokratian logiikat ja perussäännöt muuttuvat yhä sekavammiksi: Venäjä hyökkää Ukrainaan, johon militaristit reagoivat pyrkimällä rajoittamaan aseistakieltäytymisoikeutta esimerkiksi Suomessa, ottamalla käyttöön aiemmin kiellettyjä aseita tai nitistämällä erilaisia mielenosoitusoikeuksia, kuten esimerkiksi Nato-prosessin aikana tapahtuneista lipputakavarikoista huomataan. Samalla valtio, ja sen virallisissa instituutioissa pesivät militaristit vahvistavat asemaansa ja kykyään venyttää aiemmin sovittuja sääntöjä.
Militarististen instituutioiden logiikassa ja militaristien puheessa voidaan kieltämättä nähdä myös ihan hauskoja ja hyödyllisiä puolia. Kotimainen ajatusten Tonava, tai ainakin harhaluulojen Iijoki Antti Häkkänen ainakin pyrki laajentamaan poikkeustilaa käsittämään rauhanajan siten, että reservistä eroaminen kiellettäisiin, ja aloitti samalla historiallisen aseistakieltäytymisaallon, josta hän ansaitsisi mielestäni ainakin ilmaisen tilauksen Antimilitaristi-lehteen ja mahdollisesti esimerkiksi neljänneksen alennusta AKL:län vuosimaksusta. Toisinsanottuna, puolustusministerin pyrittyä vahvistamaan kurikoneistoa poikkeustilan ja paniikin retoriikalla, kutsuntavelvollisten ja väkivaltakoneiston välille repesi sovittamattoman eturistiidan tuottama aukko, kun asevelvolliset eivät allekirjoittaneetkaan Häkkäsen analyysiä ja aivoituksia nyky-yhteiskunnan logiikasta ja sitä uhkaavista voimista.
Vastaavasti voidaan ajatella, että rauhanliikkeen vihollisekseen mieltävät militaristit käyttävät esimerkiksi kapitalismin sisäiseen logiikkaan väistämättömänä kuuluvaa jatkuvan kriisin tilaa myös talouden ulkopuolisiin asioihin. Hallitus vakauttaa asemaansa suvereenina leikkaamalla rauhanjärjestöiltä tuet, ja perustelee tekosiaan säästötoimenpiteinä. Voimme hyvällä syyllä ajatella, että pyrkimyksenä on romuttaa klassisesti huippudiplomaatteja tuottanut kolmannen sektorin kenttä, ja vapauttaa tilaa uudelle ulkopoliittiselle linjalle. On ilmiselvää, että sananvapaudella ratsastaneet oikeistokonservatiivit kokevat rauhanliikkeen huolenaiheena ja epätoivottuna yhteiskunnallisena voimana, jota on tarve kyykyttää ja hiljentää. Samankaltaisia tapoja rajoittaa kansalaisyhteiskuntaa on nähty kaikissa vahvasti militaristissa yhteiskunnissa Venäjältä Israeliin ja Kiinasta Yhdysvaltoihin.
Suvereenius ei kuitenkaan ole rajattu ainoastaan rauhanliikkeen ”vihollisille”, vaan siihen voidaan pyrkiä aina myös anti-institutionaalisesta ja antiautoritäärisestä tulokulmasta. Jos pohdimme esimerkiksi totaalikieltäytymisen logiikkaa, voimme huomata, että tekemällä henkilökohtaisesta kieltäytymisprosessista rasitteen kutsuntajärjestelmälle, voimme saada takaisin niitä itsehallinnan rippeitä, joihin militaristit koittavat puuttua. Meidän on antimilitaristeina syytä ajatella, että niin kauan, kun sotilailla on valtaa siviiliasioissa ja valtiolla on kyky ja pyrkimys alistaa kansalaisiaan jopa omien sääntöjensä vastaisin keinoin, käynnissä on poikkeustila, joka oikeuttaa oman suvereniteetin vaalimisen väkivallattomasti, vaikkakin lait ja normit ohittaen. Sama pätee tämänhetkisiin konflikteihin, joiden kerrannaisvaikutukset näkyvät myös meidän yhteiskunnassamme: poliittista tahtotilaa asekaupan lopettamiseksi kansanmurhaa tekevän Israelin kanssa ei ole, Venäjän roolille energiasuurvaltana ei vieläkään ole saatu loppua ja koloniaaliset tuotantosuhteet toimivat edelleen talouden käyttövoimana. Voimme hyvällä syyllä todeta, että kapitalistinen maailmanjärjestys on kriisissä, sillä se on aina ja väistämättä kriisissä: kriisit ja poikkeustilat kuuluvat uusliberalismin peruslogiikkaan, onhan pääoman liike, kasautuminen ja säilyminen aina ensisijainen arvo, joka yliajaa väistämättä arvokkaan elämän ja ihmisen vapauden.
Faktat ja logiikka, siinäpä vasta keino jauhottaa hipit, kommarit, anarkomarkot ja muut epätoivotut ajatusten markkinapaikalla. Haluaisin kuitenkin solidaarisuuden nimessä tarjota vastavuoroista sympatiaa ja aivojumppaa istuvalle hallitukselle. Kuten Chigagon koulukunnan kenties kuuluisin rokkitähtiekonomisti, uusliberalismin kantaisä ja maanteiden kuningas Milton Friedman John Stuart Milliä siteeratessaan sanoo:
“The sole end for which mankind are warranted, individually or collectively, in interfering with the liberty of action of any of their number, is self protection... The only purpose for which power can be rightfully exercised over any member of a civilized community, against his will, is to prevent harm to others. His own good, either physical or moral, is not a sufficient warrant....”.
Teksti on nosto Friedmanin puheesta, joka on melkoisen sakea kattaus. Puheessaan Milton kiukkuilee eräästä laista, joka velvoittaa autoilijat käyttämään turvavöitä, jota Friedman luonnollisesti pitää mielivaltaisena tyranniana. Kerta hallitus käyttää uusliberalistista talousteoriaa toimintansa perustavanlaatuisena pohjana, luulisi heidän ymmärtävän, että ihmisen pakottaminen sotilaskoneiston nappulaksi on ääriesimerkki siitä, miten valtio sekaantuu ihmisten asioihin, tarkoituksenaan saada heidät vahingoittamaan toisiaan.
Siinä onkin pähkinä purtavaksi, liekö istuva hallitus uusliberaali, vai kutkuttaako kenties Karl Schmittin antiliberaali ja säännönmukaisesti demokratiaa vastaan hyökkäävä linja puolustusministeriä, talousministeriä ja muita ministerisalkkuja napsuttelevia excel-setiä ja tätejä? Ja mitä poikkeustiloihin tulee, eikö järjestelmä, jossa väkivallasta on tehty teollisuus ja vakaumuksesta rikos ole poikkeustila, jota tulee vastustaa käyttäen kaikkia väkivallattomia keinoja?
