Elämme tulehtuneiden konfliktien aikakautta. Pitkään jatkunut näennäisen rauhan aika on lopulta johtanut useiden kytevien konfliktien leimahtamiseen ja tuhansien ihmishenkien menetykseen. Olemme samalla kadonneet tilanneanalyysin suohon, asetoimituksien määriä ja sisältöjä ihmetellään, rintamalinjoja piirretään ja sotilasasiantuntijoita haastatellaan siitä, miten taistelut etenevät ja minkälaista sodankäyntiä kannattaisi harjoittaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että kukaan ei katso nyt käytävien konfliktien jälkeiseen aikaan. Rauhan ehdoista ja maailmanpoliittisesti konfliktialttiin järjestelmän uudelleenorganisoinnista ei puhuta, ja kaikista huolestuttavimmalta tuntuu se, että sota on saanut meidät unohtamaan koko ihmiskuntaa perustavanlaatuisesti uhkaavaan kriisin – ympäristökatastrofin.
Jos lukijan on nyt vaikea uskoa näin julkeita väitteitä, voin tarjota todisteita: Sotateollisuuden massiivisia päästöjä ei lasketa kansainvälisissä lmastosopimuksissa, ruuan ja asumisen hinta on noussut kestämättömän korkeaksi ja sota on johtanut talouskriisiin. Vaikka lähtökohtaisesti talouden tulisikin taantua maltillisemmille tasoille länsimaissa, se ei voi tapahtua hallitsemattomana pyörteenä. Toisinsanottuna kriisiytyneen kansainvälisen järjestelmän sisältämä rakenteellinen väkivalta on johtanut tilanteeseen, jossa väkivalta tuottaa alati eskaloituvan kierteen, yhtäältä taloudellisen epätasa-arvon ja toisaalta taloudellisen kriisin hidastaman ekologisen siirtymän kautta. Mutta mikä on väkivallan rooli taloudessa ja politiikassa? Olematta inhorealisti on selvää, että väkivalta on inhimillisiä asioita rajaavista järjestävistä voimista kenties perimmäisin. Lait ja omistukset pysyvät tutuissa paikoissaan väki-vallan voimalla, lain rikkomisesta seuraa omaisuuden tai vapauden menettäminen, poliisit ja vartiointiliikkeet saavat valtiolta tai yksityisiltä toimintavapauksia ja resursseja suojellakseen kauniisti kiiltävää omaisuutta epämääräisesti paikasta toiseen likaisina vaeltavilta ihmisjoukoilta, joiden taustat, motiivit ja arkoitusperät ovat epäselviä – siis meiltä kaikilta, matkalla töihin, opiskelemaan ja koteihin. Jokainen poliittinen puolue kamppailee siitä, kuka saa eniten määräämisvaltaa valtiokoneiston sisällä, siis oikeuksia säätää lakeja ja määritellä, minkälaisista normipoikkeuksista seuraa kohtaaminen valtion äkivaltakoneiston kanssa. Kokeillakseen sitä, miten väkivalta ohjeistaa elämäämme, voi jättää vuokran maksamatta ja joutua häädetyksi, tai mennä porukalla seisoskelemaan kiireisen logistiikkaketjun tielle ja odotella sitä, milloin tinanapit tulevat noutamaan. Väkivalta ei siis ole pelkästään sitä, että joku päättää tirpaista turpaan, tai ”vähän kokeilla” lähteekö ihmiseltä henki, jos sitä ampuu, väkivalta on paljon laajempi ilmiö, johon liittyy keskeisesti myös uhka siitä, äyttääkö joku fyysistä voimaa nujertaakseen yksilön tai ryhmän. Väkivaltaa ei pidä myöskään sekoittaa valtaan, siinä missä väkivalta sulkee pakottaa, ujertaa, alistaa ja Michel Foucaultin sanoin sulkee oven kaikilta muilta mahdollisuuksilta, valta sen sijaan rinnakkainelää väkivallan kanssa, vääntää kättä, erottelee ja järjestelee asioita, mutta jättää tilaa uusille keksinnöille ja toiminnan horisonteille.
Valta on itsessään hieno asia. Valtaa siinä muodossa kuin sitä on onnistuneesti käytetty ihmiskunnan historiassa asioiden järjestelemiseen niin, että jokaisella on oikeus toimia ja toteutua yhdessämääritellyissä rajoissa. Väkivaltaisista rikoksista muita kohtaan on soveliasta antaa rehabilitatiivinen vankeusrangaistus, on enemmän kuin hyvä, että köyhyyden tuottamaan väkivaltaan vastataan joukkovoimalla, lakkoillaan, pidetään hallussa julkisia tiloja ja osoitetaan joukolla mieltä. Valtaa, joka jakautuu oikeudenmukaisesti, valtaa, johon kuka hyvänsä voi tarttua ja käyttää sitä asioiden edistämiseen. Valtaa, joka kuuluu jokaisen ihmisen jakamattomaan synnyinoikeuteen, oikeuteen olla olemassa ja toteutua kokonaisena ihmisenä.
Valta on kuitenkin viisaiden laji, se on lähes väistämättä kietoutunut väkivallan kanssa kerykeionin muotoon, jossa väkivalta ja valta ovat riippuvaisia toisistaan. Väkivalta toimii ainoastaan silloin, kun se liikkuu potentian maailmassa. On selvää, että jos ihmisryhmät irrottautuvat yhden valtio- tai talousjärjestelmän koneistosta ja asettuvat sen kanssa vastakkain syntyy potentiaalisen väkivallan tilanne, joka voi vielä olla hedelmällistä maata perusoikeuksien ja oman toteutumisen suojelemiseen. Väkivalta usein kuitenkin riistäytyy todelliseksi fyysiseksi kamppailuksi ja kertoo yhteiskunnan sisäistä oireista. Sellaista äkivaltaa terve ihminen inhoaa, väkivaltaa, joka on niin pohjimmaista ja pitkäkestoista, että se johtaa sotimiseen, ihmishenkien menetykseen, julmuuksiin, tuhoutuneisiin koteihin ja mielten turmelemiseen. Väkivaltaa, joka ei järjestä, kasvata ja suojele oikeudenmukaisuutta. Siksi pasifismin ajatus on itselleni osittain vieras, olen jyrkkä antimilitaristi, vastustan sotia ja järjestelmiä, jotka niitä tuottavat sillä ne ovat aina ja väistämättä rikollisia tekoja ihmisyyttä vastaan. Samalla kuitenkin tunnustan ihmisen oikeuden puolustaa omaa elämäänsä. Puhun oikeudesta, sillä silloin kun väkivaltaan osallistuminen muuttuu elvollisuudeksi, kääntyy valtaapitävän nyrkki kohti kansalaista – väkivallantekoon on osallistuttava tekijän tai kärsijän roolissa. Sellaiset, siis Suomen kaltaiset, väkivaltakoneistot pitävät kansalaisiaan panttivankeina, jotka valvovat toisiaan, jotta epäoikeudenmukainen järjestelmä voisi jatkua. Ehkä olisikin aika uudelleennimetä Tukholma-syndrooma Helsinki-syndroomaksi.
Ilmastokatastrofista puhuttaessa emme usein tunnista väkivaltaa. Toki monet ymmärtävät, että kriisiytyvä ympäristö tuo mukanaan konflikteja resursseista, konflikteja, joihin valmistaudutaan ja joita taistellaan jo nyt. Ehkä yksi parhaista käsitteistä selittämään ja kuvaamaan ympäristökatastrofin luonnetta on Rob Nixonin esittelemä ”hidas väkivalta”, jolla kuvataan ympäristökatastrofin tuottamaa väkivaltaa, joka toisin kuin impulsiivinen ja spektaak-kelimainen väkivalta tapahtuu niin vaivihkaa, että sitä on useimmiten vaikeaa huomata. Hitaan väkivallan merkkejä ovat elinkelvottomiksi muuttuvat ympäristöt, biodiversiteettikadon luoma epävakaus, ja kehtaan jopa väittää, että elonkehän laajempi köyhtyminen ja välinearvoinen ajattelu luonnosta, joka kaventaa ihmisen ontologista horisonttia ja suhdetta maailmaan. Köyhät sairastuvat, menettävät kotinsa ja kuolevat, me rikkaat länsimaiset kuvittelemme, että mitään ei ole meneillä, laskemme metsän arvoa rahassa ja tanssimme teknisrationaalisen kapitalismin pillipiiparin hurmaamana kohti onnetonta taloudellisen arvon määrittelemää maailmaa, joka saattaa kasaamistamme euroista ja dollareista huolimatta kriisiytyä, kunhan tarpeeksi monta odotettavissa olevaa, mutta epäonnista ratasta osuu katastrofikoneessa kohdilleen.
Antimilitaristina inhoan väkivaltaa. Silti kysyn usein itseltäni, miten ympäristökatastrofin hidasta väkivaltaa vastaan taistellaan, kun järkipuhe ei tunnu auttavan? Voiko eloton olento olla väkivallan kohde? Onko sabotaasi tai kansalaistottelemattomuus tuomittavaa? Mielestäni ei, sillä päädyn lopulta aina samaan astaukseen; Ympäristöä ja ihmiselämää on suojeltava keinolla millä hyvänsä, kunhan toimintaan ei vahingoita muita eläviä olentoja. Siksi toivonkin antimilitaristisen liikkeen vuonna 2024 aktivoituvan aivan uudella tavalla ja tiivistävän yhteistyötä ympäristöliikkeen kanssa, sillä lopulta väkivalta, hidas tai opea, kohti ihmistä tai muuta elävää tuottaa aina vain lisää väkivaltaa.
Mitja Jakonen
päätoimittaja
