Maailman myrskytuulet puhaltavat tapansa mukaan läpi Euroopan, ja oikeastaan läpi koko maailman. Ne sotkevat aiempien sukupolvien säntillisesti kasaan haravoimat lehtikasat, joiden alta paljastuu lapsuuden jo unohdettuja hirviöitä, joiden hampaat kiiltävät pistiminä ja silmät kiiluvat lasertähtäiminä. Osa ihmisistä katselee haltioituneena, kun merellisesti kuvioitu ydinasesateenvarjo rieppuu tuulessa. Se leijailee hetken puolitangossa märkänä retkottavan suomenlipun korkeudella, arpoen laskeutuisiko se kotipihan kamaralle. Toiset katsovat huolissaan; he tietävät, että puhuri saattaa lietsoa pihamaan pinnan alla kyteneet maastopalot uuteen raivoisaan liekkiin. On alkukesä, ja ei ole varmaa peittyykö maanosamme myöhemmin kesällä savuun ja liekkeihin, jotka ovat peräisin ympäristökatastrofin aiheuttamasta kuivuudesta – tai sodasta.
Vaikka tilanne näyttää monella tapaa kauhistuttavalta se ei ole toivoton, sen ei saa antaa olla toivoton, toivottomuus ei nimittäin voi kuulua antimilitaristin lähtökohtaiseen tapaan suhtautua maailmaan. Antimilitarismi on toivonkipinän vaalimista kaikista tuulisimmissakin olosuhteissa, se on aktiivista kamppailua kohti maailmaa, jossa ihmiskunta ei järjestäydy itseään vastaan, itsetuhoisessa pyrkimyksessään tappaa itsensä lisäksi kaiken muun tältä pallolta. Mutta mitkä ovat militaristin puolustuspuheet tämän kaiken tuhoavan maailmankatsomuksensa edestä? Eräät puhuvat siitä, kuinka väkivalta on aina ja väistämättä osa ihmistä, ehkä ihminen ei luonteensa heikkoutta kykene elämään rauhanomaisesti, vaan on tuomittu yhdessä mielettömässä mellakassa tuhoamaan kaiken ympäriltään. Ja kenties niin onkin, kenties ihmisen elämä täysin järjestäytymättömässä tilassa on täynnä kaaosta ja väkivaltaa, onhan ihmisen historiasta kaikilta aikakausilta löydetty aseita ja väkivaltaan menehtyneitä ihmisiä. Moni onkin kuvaillut valtion, tai järjestäytyneen yhteiskunnan kummunneen juuri siitä, että ihmisen elämä on englantilaisen Thomas Hobbesin sanoin kuvitteellisessa luonnontilassa yksinäinen, köyhä, ikävä, raakalaismainen ja lyhyt.
On kuitenkin syytä kysyä, onko järjestäytynyt yhteiskunta onnistunut pyrkimyksessään. Kehittynyt yhteiskunta on nimittäin tuonut mukanaan syvällisimmän ihilismin muodon: Teollistetun tappamisen. Sota, jota seikkailukirjojen haavemaailmaan eksynyt ihmispolo saattaa pitää sankarillisena palveluksena isänmaan puolesta, kenties uljaiden ritareiden keskinäisenä mittelynä saattaa kuvitella, että moderni sodankäynti on seikkailu muiden joukossa. Näin ei kuitenkaan ole, moderni sota on tyhjyyden tuijottamista, joka pyyhkii tieltään kaiken, häpäisee kaiken ja jättää jälkeensä vain ammottavan aukon. Ja kuitenkin jokaisen sodan päätyttyä, sieltä raunioiden pohjalta ihminen kampeaa itsensä ylös tuhkasta. Ensimmäinen ihminen, joka pystytti kasvimaan, opetti tulevaa sukupolvea sodanjälkeiseen tai arvioi omaa osaansa niissä tapahtumissa, jotka sotaan johtivat minkä hyvänsä sodan jälkeen on todellinen sankari, ihminen joka takaa myös inhimillisen maailman jatkuvuuden. Ihmisen historia on nimittäin myös täynnä elämää sovussa ja yhteistyössä kanssaihmisen ja luonnon välillä.
Sodan ensimmäinen uhri, tai valloitus, on totuus. Kriisien tulvavesissä riepotellun yhteiskunnan julkiseen keskusteluun ei mahdu kuin maksimissaan kaksi näkökulmaa asioiden kulkuun. Omassa ajassamme tukkanuottasilla olevat näkökulmat tuntuvat kevyesti karrikoiden olevan seuraavat: Militaristisen päädyn äänitorvet posottavat pelon edessä ihmisyyden hylännyttä sanomaansa kirjoitellen viestejä tykistökranaattien kylkeen, uhkapelaten omien maidensa demokraattisella perinteellä ja haukkuen jokaisen soraäänen Putinin trolleiksi. Demokratia ja sananvapaus joustakoot ulkopolitiikan nimissä, Suomella sekin on riskiä vailla! On ilo elää maassa, jossa poliitikot keräävät myöhäisherännäisten irtopisteitä tuomitsemalla suomettumisen vuosikymmeniä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ja ensimmäisen tilaisuuden tullen osallistuvat kansalaisoikeuksien kehityksen horjuttamiseen kumarrellakseen autoritääristä johtajaa. Toinen puoli on taas päättänyt vetää Z-kuvioidun foliohatun päähänsä ja hylätä meille kaikille tutun todellisuuden tason ja syöksyä valheiden pohjalle akennettu hutera maailmankatsomus kevättuulessa vapisten kohti autoritäärisen venäjän informaatiosodankäynnin synkänlämmintä syliä.
Ja juuri siksi on äärimmäisen tärkeää, että antimilitaristinen liike ei alistu mielettömään maailmanmenoon näinä aikoina, ei henkilökohtaisella tai laajemmin poliittisella tasolla. Poliittisista tuuliviireistä huolimatta tosiasiat nimittäin seisovat järkähtämättöminä: Sodat, jotka täyttävät suuryhtiöiden, autokraattien ja militaarikompleksin oligarkkien taskut eivät lopu, ennen kuin tuhoamisesta tulee kannattamatonta ja mahdotonta liiketoimintaa. Samalla tavalla, kuin turkistarhaajalta tai lihatilalliselta menee lappu luukulle, jos tuotantoeläimet karkaavat, kuoleman kauppiaalla alkaa kolkuttelemaan Matti kukkarossa, mikäli sotilaat heittävät pyssynsä tankkien mutaiseksi rälläämään maahan. Antimilitarismi on ytimellinen osa demokratiaa, immuunijärjestelmä, jonka tehtävä on tunnistaa ja kyseenalaistaa sotaan ja tuhoamiseen johtavat kehitys kulut ja pyrkiä saattamaan tämänhetkiset sodat oikeudenmukaiseen loppuun mahdollisimman matalalla inhimillisellä hinnalla. Uusien sotien iljettävä sekasikiö ei pääse kypsymään, mikäli ihmiset, jotka edelleen muistavat tappaminen rahan ja imperiumin nimissä olevan rikkomus ihmisyyttä vastaan, vetävät kukkaronnyörit tiukalle. On vaadittava päättäjiltä politiikkaa, joka leikkaa sotakoneilta siivet, oli kyseessä Chengdu, Lockheed Martin, Sukhoi tai mikä hyvänsä muu vastenmielinen alumiinikottero. On vaadittava poliittista turvapaikkaa autoritääristen valtioiden oppositioille, nostettava pakotteita ja tuettava demokratiakehitystä kaikissa niissä maissa, joissa pistimiä teroitellaan ja ohjuksia vedetään naftaliinista uuden hyökkäyssodan nimissä. Ja täällä kotona on tärkeää muistaa pitääoma pesä puhtaana, pyrkiä Suomeen, jossa tallotaan pinnan alla kytevät sotaisat aikeet ennen kuin ne kerkeävät leimahtamaan, sellaiseen rauhan suurvaltaan, joka kykenee kaikesta huolimatta tekemään kriisejä purkavaa diplomatiaa.
Tämä Antimilitaristin numero on omistettu kaikille niille, jotka huolimatta henkilökohtaisista riskeistä pyrkivät päättämään Venäjän Ukrainassa aloittaman tuhoamissodan ja globaalisti laukalle lähteneen militarismin. Jokaiselle sivarille, karkurille, totaalille, ihmisoikeusaktivistille, sabotööreille, journalistille ja eservinkieltäytyjälle.
TEKSTI : MITJA JAKONEN
