Työskenneltäessä rauhan edistämiseksi maailmassa huomio kiinnittyy melkein väistämättä välittömään havaintoon siitä, että maailmassa ei vallitse rauha, vaan sota, konflikti, nälkä, kidutus, alati kasvava asevarustelu, hyvin epäreilut kauppasuhteet ja tahdonvastainen siirtolaisuus – muutamia mainitakseni. Rauha kuitenkin tarkoittaa ainakin allekirjoittaneen mielessä aivan toisenlaista olosuhdetta. Oslon rauhantutkimusinstituutin perustaja Johan Galtung määrittelee erikseen negatiivisen ja positiivisen rauhan käsitteet. Näistä negatiivinen rauha tarkoittaa yksinomaan sotatilan tai laajamittaisen väkivallan poissaoloa, kun taas positiivinen rauha on paljon laajempi käsite, joka tarkoittaa myös sotaan johtavien rakenteellisten syiden poissaoloa.
Voisi ajatella, että rauhantyötä tekevän ajatukset pyörisivät sellaisten kauniiden mahdollisten maailmojen ympärillä, joissa kaikilla maapallon ihmisillä olisi katto päänsä päällä, riittävästi ruokaa ja lämpöä, ja vaikeatkin ristiriidat ratkaistaisiin neuvottelemalla. Käytännössä kuitenkin rauhantyötä ja varsinkin rauhanjournalismia tekevä joutuu keskittymään jatkuvasti ihmisyyden pimeimpiin puoliin.
Tästä esimerkkinä voidaan ajatella ainakin Anna Politkovskajan erittäin ansiokasta teosta toisesta Tshetshenian sodasta, joka kuitenkin sisältää niin hirveää sisältöä, että kirjan lukeminen on vastenmielistä. Toisaalta jos kukaan ei raportoi sodasta, silloin mikään ei suojaa sen uhreja.
Tämän Antimilitaristin teema on tunteet. Lähestymme teemaa ensinnäkin siitä suunnasta, että kukaan ihminen ei ole immuuni valtavalle määrälle toisten ihmisten kärsimystä. On syytä huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan, jotta tärkeää työtä pystyy tekemään jatkossakin. Erityisesti nyt, kun olemme joutuneet kestämään pitkittynyttä stressiä jo pandemiankin takia. Saimme haastateltavaksi pitkän uran rauhantyön parissa tehneen konkarin Ulla Klötzerin, joka kertoo, mikä saa hänet jaksamaan työssään.
Toiseksi meille kertoo aiheeseen liittyen oman traagisen tarinansa nuori Pentti Linkola, joka vielä oli vakaumuksellinen pasifisti ja täynnä unelmia. Jotain tapahtui 20 vuoden aikana, kun hän alkoikin puhua väkivallan puolesta. Mitä mahtoi tuntea sisällään myöhempi kyyninen Linkola, joka joutui kestämään sen, että maailma kulki vuosi vuodelta jatkuvasti täsmälleen päinvastaiseen suuntaan.
Vielä voidaan ajatella militaristien ja sotilaidenkin tunteita. Mistä syntyvät hurmokselliset ajatukset sotilaallisesta sankaruudesta nuorten ihmisten mielessä, kun saamme jatkuvasti lukea, että todellisilla konfliktialueilla kyse on jatkuvasti roistojoukkojen terrorista siviiliväestöä kohtaan sekä luonnonvarojen kuppaamisesta. Tähänkin kysymykseen voi löytää selityksiä tämän lehden tarkkaavainen lukija.
Niin kauan kuin maailman perustilaksi on määritelty sota, ja niin kauan kuin rauhantyö on ennen kaikkea reaktiivista toimintaa tätä vääjäämätöntä perustilaa vastaan, rauhanliikkeen on erittäin vaikea kasvaa “realistista militarismia” suuremmaksi liikkeeksi. Saavumme tällöin aina myöhässä debattiin, jonka puitteet on jo määritelty meidän tappioksemme. Rauhanliike tarvitsee proaktiivista, omaehtoista, unelmoivaa ja itseohjautuvaa toimintaa, joka määrittelee itse perusarvonsa. Tässä debatissa asevarustelijat ja pelottelijat eivät koskaan voi voittaa.
TEKSTI: KASPER KOTISAARI
KUVA: ANTTI AVARRE
