Sodan synkät pilvet varjostavat jälleen tulevaisuutta ja vaikuttaa siltä, että jokseenkin rauhanomaiselta vaikuttanut maailmanmeno oli vain hetkellinen ja paikallinen uni, johon tietyissä varakkaissa länsimaissa pystyttiin tuuduttautumaan. Vähättelemättä pallomme eri kolkissa viime vuosikymmeninä riehuneita sotia ja konflikteja, Venäjän Euroopassa realisoima kriisi paljasti sen, että yhteiskuntamme rauhanomaisuus oli korttitalo, joka oli rakennettu globaalin markkinatalouden ja fossiilikapitalismin varaan. Nyt kun suurvallat ovat jälleen ydinnapit vastakkain on kysyttävä miten synnytetään uusi rauha, joka kestää tulevaisuutemme kriisit: ilmastokatastrofin kaikkine vaikutuksineen, taloudellisen epävakaisuuden aiheuttaman poliittisen levottomuuden ja kokonaisvaltaisen tarpeen muuttaa yhteiskunnallista järjestelmäämme ennen kuulumattomalla tavalla?
Perinteisesti rauhantyön yksi keskeisimmistä tavoista on ollut kieltäytyminen ja eettisesti arveluttaviin toimenpiteisiin ryhtymättä jättäminen. Gandhista Pekuriseen passiivisen vastarinnan tie on sotaa vastustavien rauhanaktivistien, sivareiden ja totaaleiden keskuudessa ollut kovaa huutoa. Yksi kuuluvimmista lauseista rauhan aktivismissa on ollut: En ole sotilaasi tai robotti, en suostu alentumaan ihmishengen riistämiseen minkäänlaisten sanktioiden edessä. Ajatus onkin kaunis, ja myös jossain määrin toimiva, sillä kuten iskulausekin sanoo, ei sotaa ilman sotilaita.
Toisaalta kuten Kiinan uhittelu Taiwanille tai Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja siitä seurannut tuotantoketjun epävakaus on osoittanut, järjestelmämme rakentuu väkivaltaisten instituutioiden varaan: kulutushyödykkeemme syntyvät orjatyöllä, energiamme ostetaan autoritäärisistä valtioista ja oma turvallisuudentunteemme rakennetaan aseiden varaan, niin voimakkaan maanpuolustuksen kuin NATO-jäsenyydenkin taholta. Mikä siis avuksi kun kieltäytyminen ei riitä?
Rauhaa on nähdäkseni parempi ajatella pikemminkin sosiaalisena resurssina, kuin asiaintilana tai toimintatapana. Tällä tarkoitan sitä, että vaikka rauhanomaisuus itsessään on hyve, ja rauha vallitsevana tilana galtungilaisessa mielessä on kaikin puolin edistettävä tilanne, on rauha myös paljon muuta, ennen kaikkea työtä. Aggressioon johtavat tekijät nimittäin syntyvät aina jostain: Venäjän tapauksessa kyseessä vaikuttaa olevan perinteinen imperialistisen valtion ekspansionistinen ulkopolitiikka, ”globaalin etelän” valtioiden sorrossa kyseessä näyttää olevan taloudellinen hyöty, ja ympäristöoikeudenmukaisuuden ja rauhan murskaavassa kulutuskulttuurissa motiivi vaikuttaisi olevan totuttu tapa, helppojen vaihtoehtojen puute ja lapsellinen hedonismi.
Juuri siksi rauhantyön tulisi olla suunta, johon inhimillisen elämän ja elinkelpoisen planeetan puolustajien tulisi liikkua. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että toiminta joka paljastaa oman toimintamme ja rakenteiden kätketyn väkivaltaisuuden, rakentaa vaihtoehtoja väkivaltaan osallistuvalle toiminnalle ja luo yhteiskuntaa, jossa väkivaltaan sortumisen uhka voidaan ratkaista neuvottelemalla, on tulevaisuuden tie. Lähellä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pidämme huolta siitä, että ihmiset saavat tekemästään työstä kunnollisen korvauksen, jolla voi elää ja että työ, jota teemme, on tarkoituksenmukaista arvokkaan elämän edistämisessä huolimatta siitä, minkälaisia taloudellisia lisäarvoja sillä tuotetaan. Onkin syytä kysyä: mistä palvelumme, kulutushyödykkeemme, ruokamme ja energiamme ovat peräisin? Voimmeko luottaa siihen, että elintasomme alkuperä on kestävällä pohjalla? Voimmeko uskoa siihen, että tekemämme työ ja siitä saatava raha ja erityisesti käyttöarvo ei lopulta valu sellaisiin taskuihin, joilla mahdollistetaan sotaa, sortoa ja väkivaltaa? Ja ennen kaikkea: emme kai vain sulje silmiämme sellaisilta väkivallan muodoilta, jotka tapahtuvat aivan silmiemme alla?
Rauhantyö tarkoittaa ennen kaikkea osallistumista sellaisen yhteiskunnan rakentamiseen, jossa toissijaiset motiivit eivät aja ihmisarvoisen elämän ja elinkelpoisen ympäristön etujen yli, jossa taloudelliset tai ideologiset konfliktit voidaan hoitaa kunnioittaen elämän ainutkertaisuutta ja jossa hierarkiset valtarakenteet eivät alista ihmistä toimimaan totutun tavan mukaan huolimatta kyseisen tavan julmuudesta tai järjettömyydestä. Yksi tarttuu mikrofoniin, toinen banderolliin, kolmas kirjoittaa pakinoita ja neljäs lähtee puoluepolitiikkaan – kaikki tekevät rauhantyötä ja voivat omalla tavallaan edistää rauhan ehtoja.
Lehden teemaksi valikoitui rauhantyö, sillä tarkoituksenamme on esitellä toimijoita, toimintatapoja ja tapahtumia niin täältä koto-Suomesta kuin kansainvälisestäkin konteksista, joissa rauhaan pyritään aktiivisen tekemisen kautta.
TEKSTI JA KUVAT: MITJA JAKONEN
Syysnumeron päätoimittaja
