Harrastin teini-ikäisenä lyhyen tovin verran jujutsua. Minulla ei ollut erityistä taipumusta kamppailulajeihin, ja lopetinkin harrastuksen suhteellisen pian. Ehdin kuitenkin oppia muutamia erittäin hyödyllisiksi osoittautuneita huomioita opettajaltani. Kriisitilanteessa, kuten uppoavaan laivaan jouduttaessa, merkittävä stressin määrä saa näkökentän kaventumaan. Ympäristön havainnointi ja asioiden syysuhteiden arviointi vaikeutuu. Tästä syystä jotkut harjoittelevat etukäteen kääntelemään päätään konkreettisesti vasemmalle ja oikealle. Tällä rutiinilla pyritään ylläpitämään kykyämme muodostaa kokonaiskuva tilanteesta
shokkitilankin tai kriisin hetkellä.
Nyt, vuoden 2022 lopulla, olemme kollektiivisesti joutuneet kärsimään poikkeuksellisen pitkään jatkuneesta kriisitilasta, joka on omiaan aiheuttamaan pitkittynyttä stressiä. Tutkimusten perusteella jo yksistään koronakevät kaksi ja puoli vuotta sitten olisi riittänyt aiheuttamaan väestötasolla näkyvää post-traumaattista stressiä. Kriisiaika ei ole edelleenkään kunnolla päättynyt vaan se on lipunut osaksi arkea, ja nyt joudumme heikentynein resurssein käsittelemään lähellämme käytävää Venäjän hyökkäyssotaa. Stressi ja adrenaliini vaikuttavat tutkitusti näkökykyyn.
Tässä pääkirjoituksessa tarkoitukseni on käsitellä näkökykyämme vertauskuvallisesti, vaikka kyse on myös biologisesta tosiseikasta, mihin on kulttuuripiirissämme viitattu esimerkiksi ilmaisulla ‘vihan sumentamista silmistä’. Digitaalinen ympäristömme muokkaa myös tapaamme käsittää maailmamme. Saamme tietoa tapahtumista ennennäkemättömän nopeasti, ja some-feedeihimme päivittyy koko ajan uutta informaatiota nopeammin kuin pystymme sisäistämään edellisen. Kyse on maailman käsittämisen reaaliaikaistumisesta. Uusi tieto korvaa jatkuvasti vanhan. Menneisyyttä ei ole, eikä tulevaisuutta – on vain minuutti minuutilta päivittyvä breaking news.
Reaaliaikaistuminen häiritsee syy- ja seuraussuhteiden havainnointia kätkiessään menneisyyden ja tulevaisuuden näkyviltämme. Onkin äärimmäisen tärkeää antaa itselleen aikaa pohtia, mitä on tapahtunut; ja mihin kulloisetkin valintamme ovat omiaan johtamaan. Millaisen tulevaisuuden haluaisimme rakentaa? Näiden kysymysten kysyminen vastaa pään kääntelyä uppoavassa laivassa. Ne vähentävät putkinäön riskiä tilanteessa, jossa kollektiivisen tuhon riski on suurempi kuin kertaakaan aiemmin minun elinaikanani. Useiden Politico-lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan ydinsodan vaara on nyt suurempi kuin Kuuban kriisin aikaan 1962.
Oikeudentunto on ihmisille luontaista, ja haluamme vastustaa vääryydeksi tunnistamiamme asioita. Samaan aikaan ihmiselle on luontaista haluta elää ja säilyä hengissä. Oikeudentunto ajaa meitä jatkamaan Ukrainassa valitsemallamme polulla, eivätkä siihen istu myönnytykset, joita rauhanneuvotteluissa voitaisiin tarvita. Suomen hallitus päätti marraskuussa 2022 kymmenennestä asetoimituksesta Ukrainaan. Pääministerimme sanoi kansainväliselle lehdistölle konfliktin päättyvän, kun Venäjä lähtee Ukrainasta. Kuinka tämä käytännössä tapahtuu – luovuttaako Venäjä ilman ehtoja, kun riittävän kauan valmistamme ja toimitamme konfliktialueelle aseita?
Käännellään päätämme hieman lisää. Missä olemme nyt? Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC mallintaa, että kaikissa skenaarioissa noin miljardi ihmistä on vaarassa joutua muuttamaan rannikkoseuduilta pois merenpinnan kohoamisen takia aikajänteellä 2040–2060. Tämä on seurausta ihmisten aiheuttamista, merkittävistä vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä. Sota pahentaa tilannetta monialaisesti. Ennuste-skenaarioista eräs “SSP3” kuulostaa jotenkin tutulta: “Nouseva nationalismi, huolet kilpailukyvystä ja turvallisuudesta, sekä alueelliset konfliktit johtavat valtioita keskittymään ennen kaikkea sisäpoliittisiin haasteisiin, ja korkeintaan alueellisiin haasteisiin. Politiikkatoimet orientoituvat ajan myötä yhä enemmän kansallisen ja alueellisen turvallisuuden ympärille. Valtiot keskittyvät sisäisen energia- ja ruokaturvansa varmistamiseen laajemman kehityksen kustannuksella.” Tässä skenaariossa ylitämme vaarallisen 450ppm:n hiilidioksidikonsentraation jo ennen vuotta 2030, ja olemme matkalla yli kahden asteen lämpenemiseen jo seuraavan 30 vuoden aikana. Vuosisadan päättyessä eläisimme 3-4 astetta kuumemmalla planeetalla.
Mitä siis teemme, jos tilanne hyytyy nykyisenlaiseksi, eikä sille näy loppua? Kuljemmeko kollektiiviseen tuhoon oikeudenmukaisuuden puolesta? Minulla ei valitettavasti ole ratkaisua, jossa paha saa palkkansa, ja me kaikki pelastumme. On vain tietoja siitä, miten fyysinen maailma valintoihimme reagoi, tietämättä tahdostamme ja pyrkimyksistämme. Uutisissa kirjoitetaan siitä, kuinka Euroopan tulisi välttää jakautumista näinä vaikeina aikoina. Sadan vuoden takaisessa kartassa Eurooppa ulottui vielä Gibraltarilta Uralille saakka. Maantiedettä emme pääse pakoon. Tänne olemme syntyneet, ja täällä meidän pitäisi yrittää yhdessä myös elää.
TEKSTI: KASPER KOTISAARI
KUVA: JARMO NAUSKA
