Viha on suhteellisen vaikeasti määriteltävissä oleva psykologinen tunne. Aion kuitenkin tässä pääkirjoituksessa yrittää tarkastella ainakin joitakin sen osatekijöitä. Otavan ensyklopedian mukaan viha liittyy aina yksilön kokemaan epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Olemme saaneet tätä kirjoitettaessa vastikään kuulla, että Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Venäjän valtion ja sen armeijan nähdään olevan pitkälti presidentti Vladimir Putinin henkilökohtaisessa ohjauksessa. Ukraina on pienehkö valtio, joka nähdään tilanteessa altavastaajana – myös Suomen historiaa muistuttavilla tavoilla. Tutkimusten mukaan ihminen identifioituu helpoiten sen osapuolen asemaan, jonka tunteisiin ja kokemuksiin on helpointa samastua, minkä lisäksi sympatiat kohdistuvat helpoiten altavastaajan puolelle.
Muun muassa näiden seikkojen myötä moni suomalainen on havaintojeni mukaan kohdistanut vihan tunteensa Vladimir Putinin henkilöön. Eräänkin paikallislehden pääkirjoituksessa toivottiin Suomen johdolta samanlaista “päättäväisyyttä” kuin Turussa vuoden 1994 jalkapallo-ottelussa Putinin solisluun murtaneelta arkkipiispalta. Mainittakoon kyseisen kirjoituksen eduksi, että siinä kuitenkin viitattiin henkiseen päättäväisyyteen fyysisen väkivallan sijaan.
Ihmisille on äärimmäisen tärkeää säilyttää omanarvon tuntonsa ja itseohjautuvuutensa. Näiden tarpeiden loukkaaminen tuottaa häpeää ja vihaa. Psykoanalyytikko Sigmund Freudin mukaan viha on tunne, jossa psyyke haluaa tuhota tyytymättömyytensä ja onnettomuutensa lähteen, pyrkimyksenään näin säilyttää itsensä. Tämä itsesäilytyksen akti taas perustuu siihen, että ihminen on havainnut tällaisen tuskaa aiheuttavan kohteen. Häväistyksi tulemista käsittelevässä kirjassaan W. I. Miller kertoo tapauksesta, jossa ryhmä ihmisiä kosti yhdelle ryhmäläisistään tämän huonon käytöksen häpäisemällä hänet. Tapauksestakerrotaan kaksi eriävää selontekoa, jotka vaikuttavat merkittävästi siihen, ketä kohtaan lukija kohdistaa vihan tunteensa. Toisin sanoen, se miten käsitämme asioiden tapahtuneen, on äärimmäisen olennaista siinä, keneen sympatiamme kohdistuu – niin Venäjän kansalaisilleen kohdistaman propagandan kohdalla, kuin myös muiden intressien korostamien näkökulmien kohdalla.
Tämän lehden takakannessa lukee War Resisters’ Internationalin perustamiskokouksessa vuonna 1921 muotoiltu periaate: “Sota on rikos ihmiskuntaa vastaan. Siksi olen päättänyt olla tukematta minkäänlaista sotaa ja kamppailla sotien kaikkien syiden poistamiseksi.” Sitoutuminen tähän ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi alistua epäoikeudenmukaisuuden edessä. Se kuitenkin tarkoittaa pidättäytymistä väkivallan käyttämisestä. Jos katsomme Prahan kevättä vuonna 1968, kun Neuvostoliiton panssarivaunuilla ajettiin silloisen Tsekkoslovakian pääkaupunkiin, verenvuodatukselta pitkälti vältyttiin, koska kansalaiset eivät käyttäneet väkivaltaa hyökkääjää kohtaan. He eivät kuitenkaan alistuneet miehitykselle, vaan sinnikkäästi kieltäytyivät tottelemasta miehittäjän vaatimuksia. Noin 21 vuotta myöhemmin miehitys päättyi, eikä Tsekin tai Slovakian kulttuuri koskaan kadonnut. Tämän havainnon tarkoitus on muistuttaa, että vastarinnan muodot eivät rajoitu sotilaallisiin tai väkivaltaisiin ratkaisuihin.
Sosiaalipsykologian ensyklopediassa määritellään kunnian kulttuuri sellaiseksi kulttuuriksi, jossa ihminen, useimmiten mies, tuntee itsensä pakotetuksi suojelemaan mainettaan vastaamalla loukkauksiin tai uhkauksiin – usein väkivaltaa käyttämällä. Kunnian särkyessä seurauksena on häpeä, jota yhdistää vihaan, edelleen sosiaalipsykologian mukaan, muun muassa toisten syyttäminen ja kokemus epäoikeudenmukaisuudesta.
Viha voi olla hyödyllinen tunne omien rajojen asettamisessa. Kollektiivisesti koettu viha voi kuitenkin tyhmentää ihmistä, ja tekee analyyttisen ajattelun vaikeammaksi. Esimerkiksi psykologi Taija Stoat kertoo, että taisteluun valmistautuva näkee toisen käytöksessä selviä hyökkäyksen aikeita, olipa tällä sellaisia tai ei.
1980-luvun alussa ydinaseiden uhka oli yhdessä historian pahimmista vaiheistaan. Vuonna 1983 Able Archer 83 -harjoituksessa NATO harjoitteli perinteisen sodan muuttumista ydinsodaksi ja nosti tässä yhteydessä valmiutensa korkeimmalle tasolle. Neuvostoliitto tulkitsi tämän peitellyn ensi-iskun valmisteluksi ja laittoi myös ydinaseensa valmiuteen. Tässä tilanteessa Neuvostoliitto sai vääräksi osoittautuneen tiedon hyökkäyksestä, mutta eversti Stanislav Petrov päätti olla vastaamatta. Maailma säästyi ydintuholta. Vuotta aikaisemmin kirjailija Kurt Vonnegut piti kuuluisan rauhanpuheensa newyorkilaisessa kirkossa. Hän kertoi nähneensä unen, jossa hän kysyi tuhat vuotta hänen jälkeensä eläviltä ihmisiltä, kuinka ihmeessä ihmiset onnistuivat vetypommeista huolimatta selviämään jälleen yhden vuosituhannen. Vonnegutin uni-ihmiset vastaavat selvinneensä suosimalla aina elämää kuoleman sijaan – vaikka tämä tarkoittaisi loukkausten nielemistä ja häväistyksi tulemista.
Palatkaamme vielä lyhyesti tähän päivään Ukrainaan ja Venäjälle. Venäjä pakottaa nuoria varusmiehiä allekirjoittamaan sopimussotilaan paperit ja lähettää heidät sotimaan naapuriaan vastaan. Ukraina estää kaikkia 18-60-vuotiaita miehiä poistumasta maasta. Aseistakieltäytymisen oikeudesta tulee pitää kiinni kaikkialla. Tappamisesta kieltäytymisessä ei ole mitään hävettävää. Suomen ei pidä lähteä glorifioimaan minkäänlaista sankarillista tarinaa ‘kansasta, joka taisteli’. Rynnäkkökiväärien ja ammusten lähettäminen konfliktialueelle on karmaiseva teko siitä näkökulmasta, että aseiden saatavuus konfliktialueella tutkimusten mukaan lisää siviilien kärsimystä konfliktien aikana ja sen jälkeen. Aseiden saatavuus lisää myös ihmisoikeusloukkausten todennäköisyyttä ja vaikeuttaa humanitaarisen avun pääsyä perille. Sota on aina karmea tragedia. Viha kutsuu kostotoimiin, ‘opetuksen antamiseen’ vääryyden edessä. Emme saa antaa valtaa tälle tunteelle, niin ymmärrettävä kuin se voikin olla. Jos ihmiset eivät kykene nielemään kunniaansa, sota ei lopu koskaan – sen sijaan ajamme itseämme kohti kuilua. •
Kasper Kotisaari
päätoimittaja
Pääkirjoitus Antimilitaristin numerosta 01/2022, joka julkaistiin 7.4.2022.
Teksti on kirjoitettu maaliskuun puolivälissä, ja kuvastaa tuolla hetkellä saatavilla olleita käsityksiä.
