Sota on kiinteä osa ihmiskunnan historiaa. Kuitenkaan sota ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys, vaan vallanpitäjien, johtajien ja väkivallan lietsojien on vuosituhannesta toiseen täytynyt tavalla tai toisella hankkia hallittujen suostumus sodankäynnille. Kuinka tässä on onnistuttu ja, mikä tärkeintä, epäonnistuttu?
Jaakkojuhani ja Ollimatti Peltosen toimittama kokoomateos Lupa tappaa? Sodankäynnin ja väkivaltaisten konfliktien oikeuttamisen pitkä historia on pikainen läpileikkaus maailmanhistoriaan sotien oikeuttamisen näkökulmasta. Kirja ei pyri arvioimaan sodille annettujen perustelujen kestävyyttä, vaan antamaan käsityksen perusteluista, joita on käytetty eri aikakausina. Samalla se pyrkii löytämään sotien perusteista toistuvia teemoja, jotka esiintyvät eri muodoissa eri vuosituhansina. Kirja kuitenkin varoittaa epilogissaan tekemästä liian suoria rinnastuksia eri aikakausien välille.
Kirjan mukaan: ”Uskontoon vetoamisen funktio on hyvin erilainen kulttuurissa, jossa hallitsijaa pidetään jumalana ja jossa kaikki julkinen ja yksityinen toiminta on kytketty jumalten suosion ja hyväksynnän saamiseen, kuin modernissa maallistuneessa yhteiskunnassa, jossa Jumalaan vetoaminen on ennemminkin kulttuurinen konventio.” Teoksen mukaan uskonnon ohella muita toistuvia sotien oikeuttamisen välineitä ovat vihollisuuskuvan rakentaminen, kosto, sodankäynnin esittäminen hyveenä sekä ideologia ja pragmatismi.
Jo muinaiset egyptiläiset...
Teoksen aikajänne ulottuu muinaisesta Egyptistä noin vuodesta 3000 eaa. vuoteen 1918 ja sisällissotaan Suomessa. Näkökulma on Suomi- ja länsikeskeinen, ja kirjan toimittajat myös toteavat tämän selvästi esipuheessa; länsimaisen kulttuurin muotoutumista seurataan perinteisen kaavan mukaan muinaisesta Egyptistä ja Lähi-idästä hellenistisen Kreikan ja Rooman valtakunnan kautta keskiajan katoliseen Länsi-Eurooppaan, Ranskan suureen vallankumoukseen ja suurten aatteiden 1800-lukuun. Pääasiassa Suomen historiaan keskitytään kolmessa luvussa. Tämä painotus toki sointuu yhteen sen rauhanliikkeen periaatteen kanssa, jonka mukaan kunkin maan rauhanliike keskittyy ensisijaisesti oman maan asevoimien arvostelemiseen. Tällöin hyödyllisintä on tuntea sotien oikeuttamiseen käytetyt taktiikat juuri omassa valtiossa ja sen lähimmissä kansainvälisissä viiteryhmissä.
Teoksen puutteena on, että painotus on kaukaisemmassa menneisyydessä. Ensimmäinen maailmansota käsitellään ainoastaan suurempana kontekstina Suomen sisällissodalle, ja totaalisen sodan käsite, toinen maailmansota sekä sen osana Suomen talvi- ja jatkosota, jäävät kokonaan käsittelemättä. 2000-luku tulee esiin lähinnä muutamassa viittauksessa Irakin sodan aloittamisen huteriksi osoittautuneisiin perusteluihin. Lähihistorian vähäinen käsittely jää ihmetyttämään, etenkin kun lähdeaineistoa nykyajan sotien oikeuttamisesta luulisi löytyvän yltäkylläisesti.
Sodanvastustajat historiankirjoituksen marginaalissa
Varsinaista vastarintaa sotia vastaan teos käsittelee vähän, eikä järjestäytynyttä rauhanliikettä toki ole ollutkaan olemassa useimpien kirjan käsittelemien sotien aikana. Sotapropagandaa ei kuitenkaan ole aina nielty sellaisenaan. Esimerkiksi Ruotsin kuningaskunnan ja Venäjän keisarikunnan rajaseudun talonpojat saattoivat valtakuntien välisten sotatilojen aikanakin sopia paikallisesti rauhasta keskenään ja pidättäytyä ryöstelystä ja väkivallasta toisiaan kohtaan. Myös suuren vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa oli paljon hyökkäyssotien vastaista ajattelua, vaikka ihmisoikeuksien ja tasavaltaisen hallinnon levittämistä väkivalloin naapurivaltioiden alueille kannattanut linja pääsikin lopulta voitolle.
Teos on nimensä mukaisesti paitsi sotien oikeuttamisen, myös sodankäynnin historia. Sodankäynnin oikeutuksesta käytyjen keskustelun historiallista kontekstia ja itse sotatapahtumia käsitellään myös laajasti. Miten kiinnostava tämä käsittelytapa on, riippuu lukijan omasta mielenkiinnosta sotahistoriaan. Etenkin esi- ja jälkipuheessa korostuu kuitenkin teoksen rauhanaattellinen motiivi. Kirjoittajien mukaan: “Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia auttaa meitä havaitsemaan, miten sotia on tuhansien vuosien ajan perusteltu ja millaisiin tragedioihin niiden perustelujen hyväksyminen on johtanut.”
TEKSTI: AKU KERVINEN
KUVA: SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA
