Jessikka Aro:
Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta.
Johnny Kniga Kustannus.
2019.
453 sivua.
Toimittaja Jessikka Aron Putinin trollit kuuluu viime vuoden eniten keskustelua herättäneisiin suomalaisiin tietokirjoihin. Kirjan kiinnostavuudesta kertoo jotain jo se, että tätä arvostelua kirjoitettaessa pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoverkostossa kirjasta on tehty varauksia yhteensä 1217 kappaletta.
Putinin trollit käsittelee Venäjän hallinnon toimeenpanemaa informaatiosodankäyntiä lukuisissa eri maissa. Kirjoittajan omat kokemukset paistavat tekstistä vahvasti läpi. Kirja onkin myös kertomus siitä, kuinka Aro on Venäjän informaatiovaikuttamista koskevan journalistisen työnsä vuoksi joutunut sosiaalisessa mediassa vuosia kestäneen häiriköinnin ja maalittamisen kohteeksi esimerkiksi Venäjällä vaikuttavan dosentti Johan Bäckmanin toimesta.
Kokonaisuutena Putinin trollit on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Teksti on mukaansatempaavaa ja tarjoaa paljon uutta tietoa informaatiovaikuttamisen nykytodellisuudesta. Kun aihetta käsitellään journalistisella otteella ja pitkälti yksittäisten henkilötarinoiden kautta, lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Monet kirjan käsittelemistä ihmiskohtaloista ovat varsin koskettavia. Esimerkiksi liettualaisen diplomaatti Renatas Jushkan tarina saa miettimään, miten helposti yksittäisen ihmisen uran voi tuhota väärää tietoa levittämällä.
Totuus on tuolla jossain
Aron kirjaa lukee toisinaan kuin kiinnostavaa romaania. Mutta ovatko kaikki tarinat sittenkään aivan tosia tai totuudenmukaisia? Kaikesta informatiivisuudestaan huolimatta Aron kirjasta saa lopulta varsin subjektiivisen vaikutelman. En sinänsä epäile kirjoittajan rehellisyyttä. Aro varmasti uskoo kertomaansa ja todella kokee asiat noin. Vainotuksi tuleminen ei myöskään ikinä ole kivaa.
Mutta olisiko Aro voinut tehdä jotain toisin? Venäjän trollitehtaita paljastaessaan Aro hakee vastakkainasetteluja ja kun niitä löytyy, niin ei ole puhettakaan mistään sovittelevasta linjasta. Arolle nyky-Venäjä on toimintatapoineen kertakaikkisen paha ja korruptoitunut toimija. Samalla Venäjälle myötämieliset henkilöt määrittyvät vihollisen kanssa veljeilijöiksi.
Venäjällä vaikuttavan Bäckmanin näkemys asioiden luonteesta lienee varmasti hyvin toisenlainen. Mutta juuri tästä vastapuolen kuuntelusta Aro varoittelee pitkin kirjaa: Venäjä levittää disinformaatiota, joten Venäjää kuuntelemalla saa väärän kuvan siitä, mitä todella tapahtuu (esim. s. 125).
Putinin trolleja lukiessa kannattaa pitää mielessä, että kirja tarjoaa käsittelemäänsä aiheeseen vain yhden näkökulman. Näin informaatiovaikuttamiseen tai -sodankäyntiin näyttäisi sopivan vanha viisaus, jonka mukaan totuus on yleensä sodan ensimmäinen uhri. Samalla informaatiosodankäyntiä käsittelevä kirja on pakostakin osa kuvaamaansa ilmiötä. Aro on selkeästi jonkinlaisella ristiretkellä nyky-Venäjää vastaan.
Eräs keskeinen ongelma Aron narratiivissa on se, miten vähälle huomiolle jää se, kuinka länsimielinen Suomen mediakenttä lopulta on. Mitä esimerkiksi se, että Pietarissa on ollut jokin toimisto missä muutama venäläinen on kirjoitellut henkensä pitimikseen sisältöä sosiaaliseen mediaan, olisi sen rinnalla, että Suomen mediakenttä on varsin kritiikittömästi kallellaan länteen?
Toimittajapiireissä Aron kirjaa osataan varmasti arvostaa jo ihmisille ominaisen sisäryhmänarsismin vuoksi. Kertomus siitä, kuinka rohkea toimittaja on suorastaan pannut henkensä alttiiksi journalismin ihanteiden vuoksi, hivelee varmasti muidenkin toimittajiksi identifioituvien ammatillista egoa, vaikka oma työ olisikin esimerkiksi parisuhdekolumnien kirjoittelua.
Myös tapa, jolla Aro niputtaa yhteen Venäjän informaatiovaikuttamisen, islamistit ja äärioikeiston, vedonnee monen niin kutsutun tolkun ihmisen ajatteluun. Aro mukaan kaikki nämä toimijat pyrkivät heikentämään länsimaisten yhteiskuntien vakautta. Väite ei ole ihan tuulesta temmattu, sillä Venäjä tunnetusti rahoittaa useita äärioikeistolaisia liikkeitä ympäri Eurooppaa.
Toisinaan Aro vetää avukseen esille klassisen tyttökortin: Kovaksi keitetty toimittaja onkin pohjimmiltaan haavoittuvassa asemassa oleva nuori nainen. Retorisesti tämä on taitava tai ainakin tehokas veto. Nationalistisesta viitekehyksestä käsin tulkittuna Aro rinnastuu tällöin ikään kuin symbolisesti Suomi-neitoon, jonka hyvinvointia vieraat tahot uhkaavat.
Aro tuo kirjassaan moneen kertaan esille näkemyksensä, jonka mukaan Venäjä on valtio, joka ei epäile surmata tai surmauttaa vastustajiaan. Väite tuskin on hirveän kaukana todellisuudesta – ja siksi on hyvä, että se sanotaan ääneen. Suurvaltapolitiikkaan on läpi historian liittynyt usein ikäviä ja suorastaan raadollisia piirteitä. Toisaalta maailmanpolitiikan altavastaajana Venäjä sentään joutuu vähän peittelemään toimeenpanemiaan salamurhia. Sen sijaan Yhdysvalloille on jostain syystä ihan hyväksyttävää murhata vieraiden valtioiden avainhenkilöitä silloin kun siltä tuntuu, kuten viimeksi tammikuussa saimme nähdä.
Aron kirja sisältää jonkin verran kuvauksia Venäjän poliittisen johdon korruptiosta. Vladimir Putinia pidetään usein kovana ja itsevaltaisena, mutta silti ensisijaisesti Venäjän valtion etua ajavana miehenä, joka osaa laittaa oligarkit kuriin. Aron esittämien tietojen mukaan tämä ei ole estänyt Putinia junailemasta miljardiomaisuuksia omalle lähipiirilleen.
Venäläispoliitikkojen suhmuroinneista lukiessa tulee miettineeksi, että olisi mielenkiintoista lukea vastaavia selvityksiä suomalaisten poliitikkojen touhuista. Mittakaava on varmasti pienessä Suomessa vaatimattomampi, mutta toiminnan eettisyyteen se tuskin vaikuttaa. Onneksi toisinaan Aron esittämät paljastukset sivuavat Suomea, kuten esimerkiksi Saga Fursiin kytkeytyvässä rahanpesuepäilyssä (s.161-164).
Aron kirjassa erityisen mielenkiintoisia ovat runsaat kuvaukset siitä, miten internetiä nykyaikana voidaan käyttää (dis)informaation levittämiseen ja ihmisten maalittamiseen. Nähdäkseni verkkokeskusteluissa tunteet kärjistyvät helposti. Samalla monien ihmisten tuntema epämääräinen kauna voidaan valjastaa hyvin helposti vihaksi jotakuta tiettyä henkilöä kohtaan.
Laumanjohtajan suorittama maalittaminen synnyttää anonyymiä vihaa ja saa aikaan jopa tappouhkauksia. Tämä on halpamaista ja rikollista kiusantekoa kohdistuessaan Aroon itseensä, mutta kun Aron ihannoimat ukrainalaiset nationalistit maalittavat yksittäisiä venäläisiä sotilaita (s. 75), onnistuu tilanteen kuvaaminen hieman sovittelevammasta näkökulmasta.
Maailmalla informaatiosodankäynnin merkitys korostuu jatkuvasti. Rauhanliikkeen näkökulmasta informaatiosodankäynnin yleistyminen tarjoaa perusteita pohtia kuinka mielekästä nykymaailmassa perinteiseen maanpuolustukseen nojaaminen on. Kun sodankäynti ja poliittinen painostaminen siirtyvät yhä vahvemmin verkkoon ja kyberavaruuteen, aseellista maanpuolustusta tärkeämmiksi saattavat nousta aivan toisenlaiset taidot ja valmiudet. Onko nykypäivänä juuri trollaus politiikan jatkamista toisin keinoin?
Kun tulevaisuudessa sodat ovat yhä enemmän informaatiovaikuttamista, varusmiespalveluksen ja sotilaspassin sijasta isänmaalle huomattavasti hyödyllisempää saattavat olla kansalaisten kyky kriittiseen ajatteluun ja tiedon analysointiin. Tällöin erityisesti yleissivistävän koulutuksen merkitys korostuu. Informaatiovaikuttamisen vastainen työ edellyttää riittävien argumentaatio- ja ajattelutaitojen opettamista jo perusopetuksen yhteydessä.
Kriittistä ajattelua tarvitaan toki myös Putinin trolleja luettaessa. Kirja on hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta kaikkea siinä kerrottua ei kannata niellä ihan pureskelematta.
TEKSTI: JUUSO KOPONEN
