Ukrainan konflikti ja Krimin miehitys vuonna 2014 aiheuttivat Venäjällä antimilitarististen performanssien sarjan. Performansseihin osallistuneiden taiteilijoiden haastattelututkimus osoittaa, että vaikka performanssien saama vastaanotto ei ollut pelkästään positiivista, niillä oli tärkeä merkitys monille taiteilijoille itselleen konfliktin aiheuttamien tunteiden käsittelemisen kannalta.
Venäläisen viimeaikaisen performanssitaiteen juuret ovat 1990-luvun alun aktionismissa. Tuolloin taiteilijat kuten Oleg Kulikin, Anatolii Osmolovskin, Aleksandr Brenerin ja Oleg Mavromatin alkoivat toteuttaa julkisissa tiloissa näyttäviä, tilaa haltuun ottavia aktioita, jotka korostivat taiteilijoiden maskuliinista toimintakykyä. Vladimir Putinin noustua valtaan vuonna 1999 nuoremmat aktionistitaiteilijat, mukaan lukien Pussy Riotin jäsenet ja Petr Pavlenski, ovat järjestäneet yhä näyttävämpiä ja poliittisempia aktionistisia performansseja, jotka ovat herättäneet jopa maailmanlaajuista mediahuomiota. Monien viime vuosien performanssitaitelijoiden uran lähtöpisteenä on toiminut Osallistuvan taiteen koulu Chto delat Pietarissa tai performanssikoulu PYRFYR Moskovassa.
Vuonna 2014 huomasin, että jotain oli meneillään taiteilijayhteisössä, johon itsekin katsoin kuuluvani. Neljä vuotta myöhemmin haastattelin performansseihin osallistuneita taiteilijoita, ja he pystyivät vielä vastaamaan suurimpaan osaan kysymyksistäni. Taiteilijat ovat tarkkanäköisiä ja monet heistä kiinnittävät paljon huomiota myös itsetutkiskeluun. Tässä artikkelissa esittelen lyhyesti haastattelujen analyysin tuloksia.
Vuoden 2014 performanssiliike
Petr Pavlenski aloitti sodanvastaisten performanssien aallon 23.2.2014 Pietarissa teoksellaan Svoboda (Vapaus). Helmikuun 23. on Venäjän asevoimien kunniaksi joka vuosi vietetty yleinen vapaapäivä, Isänmaan puolustajan päivä. Performanssi oli kommentti Kiovan Maidan-aukiolla tapahtuneisiin mielenosoittajien ja poliisin välisiin yhteenottoihin 18. - 20. helmikuuta. Muutamien päivien aikana väkivaltaisuuksissa kuoli ainakin 82 ihmistä, joista 13 oli poliiseja, ja yli 1100 ihmistä loukkaantui. Performanssissa Pavlenski ja hänen työtoverinsa polttivat eräällä Pietariin johtavalla sillalla autonrenkaita pitäen käsissään Ukrainan lippuja.
Riippumattomien lähteiden mukaan Venäjän miehitysjoukot olivat ilmaantuneet Krimin niemimaalle hieman aiemmin 19. helmikuuta alkaen, mutta tämä tosiasia ei ollut tuolloin vielä yleisesti tiedossa Venäjällä. Siksi erityisen kohtalokkaalta kuulostaa nimellä NFY MR Blossomed esiintyneen ryhmän samana päivänä 23.2.2014 toteuttaman performanssin nimi Isänmaan puolustajan varjo (venäjäksi performanssin nimeen sisältyy sanaleikki, sillä sanat тень, päivä, ∂ень, varjo, muistuttavat toisiaan).
Edellisten lisäksi vuonna 2014 tehtiin vähintään 15 sodanvastaista performanssia, joista kahdeksan Pietarissa. Vuoden kenties merkittävimmät performanssit totetuttivat Leonid Tzoi Plenaire, Liza Morozova ja Kado Kornet." Performanssien valmistelu alkoi välittömästi sotatoimien alettua Itä-Ukrainassa, ja toteutukset seurasivat pian perässä. Näin haastateltavani muistelivat tätä vaihetta jälkeenpäin: “Päivänä, jolloin parlamentti salli Moskovan joukkojen hyökätä Ukrainaan presidentti Vladimir Putinin pyynnöstä, halusin toimia välittömästi.” “Kun vihreät miehet ilmestyivät Krimille, lähdimme joukolla ulos ja levitimme tekoverta Nevski prospekt -kadulle.” “Saavuin taidenäyttelyn avajaisiin tunnuksettomassa Venäjän armeijan sotilaspuvussa, kädessäni automaattiaseen kopio ja kasvoillani naamari. Aivan samoissa varusteissa Venäjän sotilaat olivat vain
hieman aiemmin ilmaantuneet Krimille. Ainoa ero oli se, että heillä oli oikeat aseet.”
Vaihteleva vastaanotto
Kysyin haastateltaviltani, kelle he olivat ensisijaisesti suunnanneet performanssinsa viestin. Kaksi heistä kertoi, että ensisijaisesti itselleen, rauhoittaakseen omaatuntoaan tai työskennelläkseen häpeän ja pelon tunteiden kanssa. Kaksi vastaajaa taas sanoi suunnanneensa viestinsä kuvitteelliselle katsojalle, joka ymmärtää tai ainakin haluaa ymmärtää kaiken, joka haluaa nähdä monimutkaisten viestien purkamisen vaivan ja joka ei kannata agressiivista ulkopolitiikkaa tai Krimin liittämistä Venäjään.
Suurin osa vastaajista oli kohdistanut viestinsä todelliselle mutta tilanteesta poissaolleelle yleisölle: sosiaalisen median käyttäjälle tai median seuraajalle, joka kysyy typeriä kysymyksiä tai kiroilee kommentoidessaan juttua. Vain yksi vastaaja oli suunnannut viestinsä ensisijaisesti kadulla ohi kulkeville ihmisille, kun taas kaksi vastaajaa oli halunnut lähettää viestinsä Venäjältä muulle maailmalle.
On mielenkiintoista vertailla näitä vastauksia performanssien herättämään reaktioon. Vastaajista kolme kertoi performanssin saaneen yleisössä positiivisen reaktion. Yhtä monen saama reaktio oli negatiivinen: taiteilijoiden oli annettu ymmärtää, ettei näistä asioista tarvitsisi puhua ja heidän motiivinsa oli kyseenalaistettu salaliittoteorioilla. Kaksi vastaajaa kertoi, ettei performanssi ollut herättänyt mitään reaktiota – sen ohi oli kuljettu hiljaa tai se oli tietoisesti sivuutettu.
Tunteet ja toiminta
Joillekin haastateltavilleni miehityksen aiheuttama tunnereaktio oli niin voimakas, että he saivat juuri siitä energiaa performanssien toteuttamiseen. Haastateltavani kertoivat, että uutiset Venäjän sotilaallisesta läsnäolosta Ukrainassa ja median manipulointi herättivät heissä sokin, kauhun, häpeän, vihan ja nöyryytyksen tunteita sekä pelkoa ilmaisunvapauden rajoittamisesta ja poliittisen epävakauden leviämisestä.
Huomionarvoista on, että monien vastaajien mukaan heidän emotionaalinen tilansa muuttui ainakin väliaikaisesti performanssiin osallistumisen jälkeen: “Performanssin jälkeen tunsin oloni paremmaksi kuin ennen performanssia, mutta vain siihen asti, kun tiedotusvälineistä tulvi uusia viestejä kidutuksesta, murhista, pommituksista ja muista veriteoista.” “Tämä performanssi oli mielestäni psykologisesti välttämätön, jotta pääsin yli vastenmielisestä pelon ja nöyryytyksen tunteesta.”
Osa taiteilijoista ei kuitenkaan ollut huomannut performansseihin osallistumisen vaikuttaneen tunteisiinsa positiivisesti. “Tunsin jatkuvaa sisäistä kipua. Tajusin, ettei toiminnallani ollut vaikutusta. Performanssilla voi saada pari kolme ihmistä kuuntelemaan, mutta taiteen kieli on liian monimutkaista ja vertauskuvallista. Viesti on esitettävä yksinkertaisemmin, jos sille halutaan enemmän ymmärrystä ja hyväksyntää, mutta se ei ole minun
tapani toimia.”
Monille ihmisille, jotka ovat tietoisia tappavista valheista, viimeiset neljä vuotta ovat olleet valtavan masentavia. Murhe, suuttumus, vainon pelko, täydellinen kauhu, syyllisyys, apatia – tällaisia sanoja käyttävät haastateltavani. Ja me emme suinkaan ole joukko keskenään samanhenkisiä ystäviä. Se mikä meitä yhdistää, on taiteen strategiat.
ALEXANDRA ORLOVA
Teksti perustuu kirjoittajan Uppsalan yliopistolle tekemään tutkimukseen Anti-war art performances in Russia 2014-2018.
Käännös: Aku Kervinen
