Onko sivistys uhattuna? Yliopisto vaarassa? Viime vuosina on puhuttu paljon totuuden jälkeisestä ajasta. Elämme aikakautta, jossa tutkittu tieto uhkaa menettää merkitystään. Akateemisella elämänmuodolla on kuitenkin oma arvonsa. Yliopistoa vain on hankala sovittaa kvartaalikapitalismin vaatimuksiin.
Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin kirja Sivistyksen puolustus tarjoaa ajankohtaisen ja hyvin perustellun puheenvuoron akateemisen elämänmuodon merkityksestä osana länsimaista sivilisaatiota. Teoksen fokuksessa on juuri humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ominaislaadun ja arvon puolustaminen. Luonnontieteitä käsitellään vähemmän, mutta myös ne ovat tärkeitä ja erottamaton osa länsimaista sivistystä.
Sivistyksen arvosta tinkiminen johtaa helposti populismin kasvuun. Vaikeisiin asioihin haetaan helppoja ratkaisuja ja erilaiset anti-intellektualismin muodot vahvistuvat. Siinä missä Suomessa toistaiseksi vain vähättelevään sävyyn puhutaan ”kaiken maailman dosenteista” ja leikataan yliopistojen määrärahoja, esimerkiksi Unkarissa oikeistolainen hallitus on ryhtynyt kovempiin toimiin akateemisen vapauden tukahduttamiseksi.
Kehityskulku on valitettava, sillä parhaassa tapauksessa yliopisto on ainoita paikkoja maailmassa, jossa voi olla kohtalaisen turvassa muuta yhteiskuntaa leimaavalta (hevon)paskapuheelta ja hyödyntavoittelulta. Toisaalta Sivistyksen puolustusta lukiessani jäin miettimään, millaiset mahdollisuudet yliopisto itse asiassa tällä hetkellä tarjoaa Kivistön ja Pihlströmin kuvaileman akateemisen elämänmuodon harjoittamiselle.
Olennaisen äärellä
Yliopiston kiireinen ja hallintotehtävien täyttämä arki voi olla omiaan viemään huomion pois olennaisesta. Sen sijaan esimerkiksi oma prekaari asemani, satunnaiset apurahat ja jossain määrin ohuehko suhde yliopistoon mahdollistavat ainakin teoriassa keskittymisen juuri siihen, mitä Kivistö ja Pihlström pitävät olennaisena: lukemiseen, kirjoittamiseen ja ajattelemiseen.
Kivistö ja Pihlström kritisoivat monia akateemiseen elämään liittyviä nykytrendejä. Eräs keskeinen kritiikin aihe on sosiaalinen media ja tutkijalta usein oletettu näkyvyys ”somessa”. Kivistön ja Pihlströmin mukaan vaatimus somenäkyvyydelle voi muodostua jopa uhaksi tutkimustyön etenemiselle. Somenäkyvyys voi viedä aikaa, joka on pois oikeasta tutkimustyöstä. Lisäksi kun rahoitushakemuksissa tiedustellaan sometilejä, itsestään vähemmän meteliä pitävät tutkijat joutuvat rakenteellisen syrjinnän kohteeksi.
Toisaalta Twitterin tai Facebookin päivittäminen ei ole ajallisesti erityisen suuri investointi. Nähdäkseni todellinen vaara piilee siinä, jos triviaali ja pinnallinen verkkokeskustelu imaisee mukaansa ja varsinainen tutkimustyö unohtuu. Toisaalta norsunluutorniin eristäytyminenkään ei ole ratkaisu, koska humanistis-yhteiskunnallisen tutkimustyön todellinen arvo on sen kyvyssä vaikuttaa sosiaaliseen todellisuuteen. Tämä taas vaatii popularisointia ja näkyvyyttä, minkä vuoksi Kivistön ja Pihlströmin kulttuurikonservatiivisia näkemyksiä on toisinaan hankala allekirjoittaa.
Kivistö ja Pihlström korostavat Michel de Montaigneen viitaten yksinäisyydessä vietetyn ajan merkitystä vakavalle ajatustyölle. Tämä on mielenkiintoinen retorinen valinta kahden henkilön kirjoittamassa kirjassa. Tietysti on totta, ettei pelkkä epämääräinen pöhinä synnytä mitään. Kollegiaalisuus voi kuitenkin toimia myös tärkeänä voimavarana.
Tärkeintä ovat kuitenkin kirjat ja lukeminen. Kivistö ja Pihlström korostavat kirjojen ja kirjastojen merkitystä akateemiselle elämäntavalle. Teoksen sivuilta löytyykin kiinnostavia anekdootteja siitä, miten monille oppineille eri aikoina tietyt kirjat ovat olleet kultaakin arvokkaampia.
Tutkijan näkemys kunniaan
Eräs Kivistön ja Pihlströmin puolustama tieteellinen käytäntö on monografiamuotoinen tutkimus. Nykyään esimerkiksi väitöskirjoissa suositaan monella alalla artikkeliväitöskirjoja. Luonnontieteiden puolella tämä on ymmärrettävää noiden tieteenalojen omasta luonteesta johtuen, mutta humanistisyhteiskuntatieteellisillä aloilla juuri monografialla on oma erityinen arvonsa.
Ajatus perustuu siihen, että tieteellinen monografia mahdollistaa henkilökohtaisen näkökulman yhdistämisen tieteellisesti perusteltuun metodologiaan. Näin juuri monografia voi avata ainutlaatuisen näkökulman tiettyyn todellisuuden osaan. Ajatus siitä kuinka yksittäinen tutkija antaa oman ainutlaatuisen kauhallisensa tieteen pataan edustaa hyvin romanttista näkemystä tieteellisestä työstä.
TEKSTI: JUUSO KOPONEN
KUVA: GAUDEAMUS