Opiskelijoiden heikko asema on Suomessa toistuvasti julkisen keskustelun aiheena. Vaalien alla monet poliitikot ovat opiskelijoiden asemasta huolissaan, mutta vaalien jälkeen lupaukset tuntuvat monesti unohtuvan.
Juha Sipilän hallituksen toimeenpanemien leikkausten myötä opiskelijoiden asema heikentyi merkittävästi. Erityisesti korkeakouluopiskelijoiden saamien etuuksien tasoa heikennettiin ja opintotuki muutettiin aiempaa lainapainotteisemmaksi. Samaan aikaan myös oppilaitosten rahoitusta leikattiin.
Rahoituksen leikkaaminen on iskenyt erityisesti ammattikoulujen toimintaedellytyksiin. Teini-ikäiset toisen asteen opiskelijat on jätetty lähes heitteille. Ammattitaito pitäisi oppia itsenäisesti, mutta kaikkea ei voi oppia pelkästään kirjoja lukemalla.
Opiskelijoilla on vankien ja asevelvollisuuttaan suorittavien ohella kaikkein heikoin sosioekonominen asema Suomessa. Siinä missä armeija sentään tarjoaa ateriat ja sivareilla on ateriakorvaukset, lainapainotteinen opintotuki pakottaa monet opiskelijat syömään velaksi.
Toinen vaihtoehto onkin uhrata opinnoilta säästyvä vapaaaika työnteolle, mikäli nyt töitä jostain sattuu saamaan. Valtavirran medioissa opiskelijoiden vaatimuksille lomista ja vapaa-ajasta usein lähinnä naureskellaan.
Kurinalainen ja sijoittava opiskelija
Samalla kun opintotuki on heikentynyt, opiskelijoille asetetut vaatimukset ovat jatkuvasti kasvaneet. Korkeakouluopiskelijoita patistellaan valmistumaan yhä nopeammin. Tuntuu kuin ihanteena olisi askeettinen ja kurinalainen opiskelijaelämä, joka tuo mieleen luostarin, vankilan tai sotaväen.
Opintotuen lainapainotteisuus ohjaa opiskelijaa hyväksymään kapitalistisen yhteiskunnan tavan tarkastella asioita taloudellisesta näkökulmasta. Tällöin myös korkeakoulutus muuttuu ”pääomaksi” ja ”sijoitukseksi”, jonka ainoana funktiona on mahdollistaa korkeampi elintaso joskus myöhemmin. Toisaalta lainarahakaan ei ole samaa kaikille: sosioekonomisesti etuoikeutetut voivat käyttää sinänsä edullisen opintolainansa esimerkiksi sijoittamiseen. Ajatus koulutuksesta hyödykkeenä mystifioi sen tosiseikan, että opiskelija itse asiassa tekee suurimman työn itse; tietoa ei voi vain kaataa toisen päähän.
Kapitalistinen järjestelmä ei kuitenkaan ymmärrä opiskelua yhteiskunnallisesti välttämättömänä työnä, jossa opiskelija ahkeralla ponnistelulla muokkaa itsestään yhteiskunnan ja markkinoiden kipeästi kaipaamaa koulutetun työvoiman edustajaa ja josta kuuluisi maksaa edes jonkinlainen korvaus. Valtiolla on varaa tuhlata asevarusteluun, ja se pystyy tarjoamaan edes jonkinlaisen niukan toimeentulon lähes kaikille muille työelämän ulkopuolella oleville ihmisryhmille paitsi opiskelijoille, joiden täytyy usein elää velaksi.
Opiskelijoiden kurjuuttaminen pönkittää hegemoniaa
Kriittisestä näkökulmasta tarkasteltuna korkeakouluopiskelijoiden heikossa sosioekonomisessa asemassa ei ehkä olekaan kyse yksinomaan kustannuksista, vaan myös pyrkimyksistä uusintaa ja ylläpitää tietynlaista yhteiskunnallista hegemoniaa. Opiskeluaika ei anna vain ammatillisia tai tiedollisia valmiuksia, vaan on myös opettavinaan, ”miten maailma toimii”. Monista, jotka opiskeluaikansa kärvistelevät niukkuudessa, tulee myöhemmin yleisönosastojen kärttyisiä konservatiiveja, jotka vastustavat kaikkia parannuksia.
Samalla opintotuen heikko taso vahvistaa vallitsevaa luokkarakennetta ja ehkäisee sosiaalista liikkuvuutta, sillä kaikilla ei ole tarpeeksi hyvätuloisia vanhempia opintoja rahoittamaan. Niukka opintotuki on lopulta myös omiaan luomaan pikkuporvarillisen älymystön, joka on myötämielinen hampaattomalle järjestelmälle.
JUUSO KOPONEN
KUVA: SUOMEN LUKIOLAISTEN LIITTO
