Traaginen Linkola

Nuoren Pentti Linkolan teos Isänmaan ja ihmisen puolesta vuodelta 1960 yllättää vakaumuksellisella pasifismillaan, joka on selvässä ristiriidassa myöhempien vuosikymmenten Linkolan kanssa. Teoksessa Linkola ehdottaa, että Suomi lakkauttaa armeijansa ja kertoo, mistä sodat johtuvat.

Viisitoista vuotta toisen maailmansodan jälkeen kirjoittava Pentti Linkola (1932–2020) katsoi tuolloin, että vaikka monien mielestä linnut laulavat ja “kaikki on suurin piirtein kovin hyvin ja normaalia”, sodan uhka ei ole väistynyt mihinkään. Hänen mukaansa toinen maailmasotakin yllätti kaikki ihmiset, vaikka he olivat olleet sitä itse omilla teoillaan jo pitkään valmistelemassa.

Mistä sota siis johtuu ja ketkä sitä haluavat? Linkolan mukaan on ensinnäkin tylsistyneet ja levottomat nuoret miehet, jotka näkevät sodan kauhun vääristyneessä “runebergiläisessä” valossa ja ovat omaksuneet sankaruuden ja urhoollisuuden ihanteet. Toiseksi ovat ne, jotka elämän vastoinkäymisten myötä ovat katkeroituneet ja kääntyneet elämää vastaan – sekä toisten elämää että omaansakin vastaan. Sitten on vielä joitakuita, jotka suoraan hyötyvät sodasta. Kuitenkin suurin osa ihmisistä ei halua sotaa tai on sitä vastaan. Tästä huolimatta sotia syttyy, ja teoksessaan Linkola pyrkii vastaamaan siihen, miksi näin tapahtuu: edistämme sotaa tietämättämme.

Hän suuntaa kritiikkinsä kärjen “kansallisesti itsekkääseen politiikkaan”, jonka pohjana toimii kansallisvaltio. Erityisen mielenkiintoista on hänen argumentaationsa Suomen ideaa kohtaan:

“Mikä on esimerkiksi se meidän isänmaamme, jonka suojaamista henkeen ja vereen on sanottu meidän korkeimmaksi päämääräksemme? Onko se kielellinen alue? Missä ovat Ruija, Norrbottenin suomalaisasutus ja itäisimmät murrealueemme: mitä me taas teemme Ahvenanmaalla ja muutamilla pitkillä rannikkokaistoillamme? – Onko se alueellisesti määriteltävä kokonaisuus? Mikä esim. lukemattomien rauhantekojen piirtämistä itärajoistamme on ‘se oikea’, ylivoimaisesti muita paremmin perusteltu? Miksi me siinä tapauksessa kaksikymmentä vuotta sitten taistelimme kynsin hampain Karjalan Kannaksen ja sen asukkaiden puolesta, vaikka tällä hetkellä tunnemme sen nykyisine asukkaineen itsellemme kokonaan vieraaksi? Mikä on se ‘ikivanha suomalainen maaperä’, jonka me peitämme hyökkääjien hurmeella? Sekö, jonka verrattain vähän aikaa sitten enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti riistimme saamelaiselta heimolta? Tai ehkä Suomen määrittelee jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne tietyn ihmisjoukon kesken? Mihin silloin kuuluvat ne kansalaiset, jotka ovat ehdottoman kireässä vastahangassa isänmaahansa nähden ja ihannoivat vieraitten maitten oloja?”

Kirja on niin täynnä erinomaisia sitaatteja, että sen tiivistäminen on haastavaa. Yksi Linkolan keskeisistä teeseistä teoksessa on sen nimessäkin mainitun isänmaan tai isänmaanrakkauden laajentaminen yli kansallisvaltioiden rajojen:

“Kun kansallisuusaatteen ajajat [ovat] käyttäneet käsitteitä kansa ja isänmaa itse teossakin kaikkein vakavimmassa tarkoituksessa, ihmisen surmaamisen moraalisen oikeutuksen perusteina, on käsitteiden epäselvyys järkyttävää. - - - oikea isänmaarakkaus sulkee piiriinsä tasavertaisesti koko ihmiskunnan.”

On surullista ajatella, kuinka kirkasotsaista ja empaattista ajattelua kirjassa esitellään, kun miettii Linkolan elämäntarinaa, jossa hiljalleen hän päätyy kannattamaan väkivaltaa. Myöhempinä aikoina hänen ihmisvihansa kasvaa edelleen, päätyen lopulta hänen viimeisinä vuosinaan esittämäänsä näkemykseen ihmisestä “evoluution virheenä”. Sydäntä riipaisee ajatus siitä, ettei Linkola koskaan päässyt elämänsä aikana näkemään hänen kaikkein rakkaimpina vaalimiensa arvojen menestystä: siis rauhan, tieteen, taiteen, filosofian ja lähimmäisenrakkauden voittoa.

Linkola kehoittaa meitä miettimään, mitä suomalainen yksilö voi tehdä rauhan hyväksi, ja kehoittaa pidättäytymään sotamielialan, kansallisen itsekkyyden ja aseiden tukemisesta. Hän ottaa myös kantaa yleiseen käsitykseen siitä, että Suomi olisi suurten globaalien kysymysten kohdalla suhteellisen merkityksetön ja syrjäinen maa. Kirjassa esitetään, että “mikäli Suomi ensimmäisenä länsimaisena valtiona luopuisi varustautumisesta ja kansallisesta armeijasta, olisi tässä sekä ainoa että loistava mahdollisuutemme vaikuttaa kansainväliseen tilanteeseen”.

Melko ajankohtaisen kuuloinen ehdotus juuri nyt, kun armeijan kutsuntoja halutaan päinvastoin laajentaa ja valtiomme on juuri sitoutumassa historiallisen suureen asehankintaan. •

Pentti Linkola: Isänmaan ja ihmisen puolesta – mutta ei ketään vastaan. Into kustannus 2010 [ensimm. painos 1960].

TEKSTI: Kasper Kotisaari
KUVA: Kaius Hedenström / Lehtikuva