Vuonna 2012 julkaistussa esseistisessä pamfletissaan Liberalismin petos Timo Hännikäinen ja Tommi Melender käsittelevät liberalismin historiallisesti muuttunutta roolia Suomessa ja maailmalla. Pamfletissa Hännikäinen ja Melender keskittyvät muun muassa 60- ja 80-lukujen arvo- ja talousliberaaleihin murroksiin, kyseisten ideologioiden yksilö- ja ryhmäkeskeisyyden eroihin sekä vastakulttuurin rooliin kapitalistisessa nyky-yhteiskunnassa.
Luin pamfletin viimeksi kaksi vuotta sitten ja nautin edelleen sen lukuisista anekdooteista, joista seuraava vas-
takulttuuria käsittelevä esimerkki: ”Jos emme voikaan panna paskaksi kapitalistista järjestelmää, voimme sentään haistattaa sille paskat, olla subversiivisia. Enää ei paineta lentolehtisiä, nyt tehdään pop-taidetta ja suihkitaan seinille graffiteja. Annetaan sillä tavalla kapitalisteille kyytiä.” (s. 86)
Oma roolini Aseistakieltäytyjäliitossa ja Vihreissä nuorissa on lähtökohtaisesti ideologinen, ja seison siellä esittä-
mieni sanojen takana. Koen siksikin virkistävänä lukea tekstiä, joka paikoin käsittelee hyvinkin kriittisesti teemoja, jotka arvoliberaaleina toimijoina otamme itsestäänselvyyksinä.
Hännikäinen ja Melender eivät itse ota kantaa vahvasti arvo- tai talousliberalismin saati sitten konservatismin puolesta. Seuraavassa osoitus tästä, vuoden 2008 talouskriisiä käsitelleestä kappaleesta:
“Varsinainen vikahan on järjestelmässä, joka sallii ihmisten ottaa holtittomasti lainaa ja pankkien myydä luotot arvopaperistettuina eteenpäin sijoittajille, ja jossa valtio aina pelastaa pulaan joutuneet pankit, koska ne ovat niin sanotusti ‘too big to fail’ [...] Tämän järjestelmän puitteissa molemmat osapuolet toimivat niin kuin odottaa saattaa, eikä susia ja lampaita voi erottaa toisistaan. Varmaa on ainoastaan moraalikato.” (s. 107)
Provokaatioita pamfletin muodossa
Pamfletissaan kirjailijat käsittelevät monia tabuinakin pidettyjä aiheita, kuten uhriutumista, syyllisyyden kulttia ja itseinhoa, jotka heidän mukaansa kalvavat länsimaisia yhteiskuntia. Länsimainen syyllisyydentunto maailman epätasa-arvoisuudesta ei ole Hännikäisen ja Melanderin mukaan perusteltu, vaan saa ajoittain patologisen nurinkurisia piirteitä. Ajatus siitä, että “me olemme pahimpia kaikista”, kulkee heidän mukaansa käsi kädessä valkoisen miehen taakan kanssa. Enää emme ole vastuussa ainoastaan [sic] “villien sivistämisestä”, vaan kannettavanamme on “vieläkin raskaampi syyllisyys todellisista ja kuvitelluista synneistä.” (s. 130-131)
Teoksen kyynisyys sekä naurattaa että hirvittää, mutta kaikessa provokatiivisuudessaan suosittelen sitä jokaiselle yhteiskunnallisen keskustelun pyörteistä kiinnostuneelle.
TEKSTI: JYRY VIRTANEN
KUVA: WSOY
