Suomen ensi-ilta: 10.01.2020. | Alkuperäisnimi: A Hidden Life | Ohjaus: Terrence Malick | Käsikirjoitus: Terrence Malick | Pääosissa: August Diehl, Valerie Pachner, Bruno Ganz, | Matthias Schoenaerts, Michael Nyqvist | Pituus: 174 minuuttia | Ikäraja: K16
A Hidden Life on tositapahtumiin perustuva elokuva toisen maailmansodan aikana omantunnon syistä aseista kieltäytyneestä Franz Jägerstätteristä. Elokuva on lähes kolmetuntinen hitaan viipyilevä ylistys maalaiselämälle ja kuvaus St. Radegundin kylän yhteisöllisyydestä ja sen kääntymisestä toisinajattelijan perhettä vastaan. Se on kertomus vaimoonsa ja kolmeen tyttäreensä tiiviisti yhteydessä olleesta katolilaisesta maanviljelijästä, joka päätti olla vannomatta uskollisuusvalaa Hitlerille ja olla nostamatta kättään natsitervehdykseen.
Elokuva oli työnimeltään Radegund, mutta sai sittemmin nimen A Hidden Life George Eliotin kirjasta Middlemarch vuodelta 1871. Elokuvan päättää kirjan sitaatti (vapaasti suomennettuna): "Kasvava hyvyys maailmassa on osin riippuvainen teoista, joita ei ole kirjoitettu historian kirjoihin. Siitä, että asiat eivät ole niin huonosti sinulle ja minulle kuin ne voisivat olla, on kiittäminen puoliksi niitä, jotka elivät uskollisesti piilotettuja elämiään ja jotka lepäävät vierailemattomissa haudoissaan."
Elokuvan Franz Jägerstätterillä (August Diehl) on vankat juuret huimaavan kauniissa asuinympäristössään Ylä-Itävallassa ja sen luonnossa, laaksossa Inn-joen läheisyydessä. Elämä täyttyy arkisista askareista maan antimien eteen, pienen lammaslauman, aasin ja vesimyllyllä toimivan sahan äärellä. Kotieläimet kuvaympäristössä avaavat sekä pyhyyden että kaiken luonnon ykseyttä, erityisen syvää luontosuhdetta. Perhettä ja kyläyhteisöä yhdistää katolilainen uskonto, jonka kirkkotaide ja seremoniat sekä ilmeneminen pariskunnan puheissa luovat kuvaa perheen ja kylän maailmankatsomuksesta. Ääniraidalla mm. sakraalin kuuloinen mieskuoro ja monissa eri yhteyksissä käytetyt kirkonkellot yhdessä luonnon kiertokulkuun liittyvien äänien kanssa värittävät kerrontaa. Luonto on hidas.
Hiljaisuutta on paljon. Kuvakulmat Sankt Radegundissa tuntuvat usein siltä kuin maa itsessään olisi katsoja, elävä olento, joka kaikkea määrittää. Kamera hyväilee maisemaa pitkin otoin, ympäröiden ihmiset avaruudella. Jägerstätterit elivät maillaan poikkeuksellisen rakkauden täyttämää elämää, kunnes täydellinen idylli tuhoutui. Franzin velvollisuudentunto käsittää perheen, luonnon ja viljelysmaan, mutta viattomien ihmisten tappaminen siihen ei mahdu.
”Koko maailma uppoaa, vastauksia ei ole”
1939 itävaltalaisten sotilaiden piti vannoa uskollisuusvala Hitlerille. 1940 Franz joutuu sotilaskoulutukseen, mutta hänet lähetetään sieltä vielä takaisin. Ranskan antauduttua kylän pormestari alkaa saarnata rotuoppia ja muualta tulleiden aiheuttamaa vaaraa. Ilmeisesti suurin osa kylän miehistä lähtee ilmoittautumaan sotaan vapaaehtoisesti. Franz jää tilan töihin ja käy sielun painia siitä, miten yhdistää tulevat vaateet ja uhat omaan ajatteluun, jossa ”mustarastaat tietävät enemmän vapaudesta ja rauhasta”.
Franz keskustelee kylän papin kanssa, joka ymmärtää hänen ajatuksensa väkivallattomuudesta, mutta sanoo kysyvänsä vielä neuvoa piispalta. Piispa niinkuin pormestarikin vaativat tarttumaan aseisiin, tottelemaan esivaltaa ja täyttämään velvollisuuden isänmaata kohtaa. Franzin uskonto ja ihmiskäsitys eivät salli heikompien sortamista tai viattomien ampumista. Vaimo Fani (Valerie Pachner), on kaikessa hänen puolellaan. Myös silloin, kun Franz miettii
vuorille pakenemista.
Elokuvan äärimmäisen runollisesta, myyttisestä, melko vähästä ihmisten välisestä puheesta ja voiceoverista suuri osa on uskonnollisia tekstejä. Nekin perustuvat Franzin ja hänen vaimonsa säilyneeseen runsaaseen kirjeenvaihtoon. Tapahtumien verkkaisesti etenevästä kulusta pystyy poimimaan Franzin ajatukset kussakin tilanteessa. Sen, miten hän tekojaan perustelee, mitä mieltä on maailman menosta. Elokuva on erittäin ansiokas 30-40-lukujen aseistakieltäytymisen ja historiallisen viitekehyksensä kuvaus. Rotuoppia seurannut vaino ja joukkotuhonta ei ole läsnä elokuvassa, koska se seuraa Jägerstätterin elämää lähietäisyydeltä.
Kun Franz lopulta kutsutaan sotaväkeen, päädytään hetikohta sotilas- ja uskollisuusvalariviin. Hän ei nosta kättään eikä vanno. Hänet vangitaan. Vankilajakso, kuten pitkälti koko elokuvakin, on kuvattu oikeissa lokaatioissa. Väkivalta on kuvattu maltillisesti, osin jopa performanssia muistuttavana typeränä rituaalina ja Franzin pään sisäisenä mykkänä poissaolona. Franzin väkivallattomuus pitää. Hän etsii nyt vastausta kysymykseen, onko ihmisellä oikeus tapattaa itsensä.
St. Radegundin rauhan, harmonian ja ylenpalttisen kauneuden hitaudesta siirrytään nyt harmauteen, rumuuteen, ihmisen luonnon ja mielen nujertamiseen. Vankilan pihalla puhuminen on kiellettykielletty eikä sellitoveria ole loppuvaihetta lukuunottamatta. Kunhan vartijoiden tivaama ja väkivalloin vaatima Hitlerin tunnustaminen olisi suoritettu, vanki voisi työskennellä vaikkapa sairaalassa tai muussa ei väkivaltaisessa työssä.
Vankilakuvauksessa kameran silmä muuttuu osin ylhäältä katsovaksi. Elokuvan rytmi muuttuu hieman rivakammaksi. Franz käy suoraa ”sinä”-muotoista keskustelua Herransa kanssa. Fyysiset vihreät niityt ovat vaihtuneet psalmien kertomuksiksi, levon pyytämiseksi. St. Radegundissa Fani jatkaa siskonsa avustuksella raskaita töitä. He kirjoittavat kirjeitä tiuhaan ja Franzilla on oikeus myös vastata niihin. Kyläläiset syrjivät, halveksivat ja kiusaavat petturin perhettä eivätkä auta heitä. Kylän yhteisistä heinätöistä Fani siskoineen heitetään pois. Fani matkustaa kaksi kertaa tapaamaan miestään. Toinen kerta on silloin, kun tämän tuomio luetaan.
Elokuva alkaa dokumenteilla Hitlerin hallinnosta. Dokumenttipätkiä on muuallakin elokuvassa, liitettynä mm. vankilamatkaan. Hieno ratkaisu, joka ei ihmetyttänyt elokuvan hiljaisuuksien osana, ovat, että natsipätkät ovat mykkiä. Sotilaat ja juristit ovat enimmäkseen hyvin vanhoja miehiä, verkkaisia henkilöitä, kyllästyneen ja väsyneen oloisia lussuja. Vai vain ihmisiä? Kaikki sankaruus, valta - jos sellaiseksi luetaan perinteinen äkseeraaminen, huuto ja kantojen kalauttelu toisiaan vasten, ylästatus joka tilanteessa – on heistä riisuttu. Silmiinpistävä tässä lajissa oli kahdenkeskinen kohtaus tuomari Luebenin (Bruno Ganz) kanssa tuomion lukemisen yhteydessä. Lueben on väsynyt, eksynyt, kaukaisuuteen tuijottava, miltei horjahteleva henkilö. Franzin ennakoiva kysymys sotilaiden kokoamisen, veteraaneille rahan keruun ja pian kirkonkellojen sulattamisen aikaan ”Eivätkö he tunnista pahuutta?” on muuttunut ajatukseksi ”Tarkoittaako tämä valon kuolemaa?”.
A Hidden Life on kaikilla tasoilla erittäin hieno elokuva. En ryhdy kirjoittamaan esim. näyttelijätyöstä, koska kaikki osat, ehkä eniten kuvaus ja maisemakuvan määrä ja laatu, ovat kohdillaan. Nykyelämän vauhdista johtuen – jos Tarkovskien katsomisestasi on aikaa – suosittelen meditaatiota tai paria viinilasillista ennen elokuvaa.
Franz Jägerstätter oli omantunnon syistä aseistakieltäytynyt maanviljelijä Etelä-Tirolista. 26 lokakuuta 2007 paavi Benedictus XVI julisti hänet autuaaksi, joka on kolmas neljästä askeleesta pyhimykseksi julistamisessa. Paikallinen piispa kehotti häntä täyttämään velvollisuutensa ja astumaan sotaväkeen. Jägerstätter oli sekulaarifransiskaani.
TEKSTI: KIKKA RYTKÖNEN
