Pikkuporvarillisuuden ansa

Kansanedustaja Anna Kontula on kirjoittanut teoksen Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä. Teos on eräänlaista aikalaisdiagnostista ja esseististä havainnointia. Sosiologiasta aikanaan väitelleen Kontulan kyky tehdä oivaltavia havaintoja yhteiskunnan nykytilasta ja nykyilmiöistä on vakuuttava.

Kontula viittaa teoksensa sivuilla moniin kirjailijoihin ja myös useisiin tutkijoihin. Pikkuporvarit ei silti ole niinkään tieteellinen teos vaan esseistinen pamfletti. Sitaatteja on runsaasti. Ne on taitavasti valittu ja kertovat samalla laajasta lukeneisuudesta.

Kontulan päähuomio on omassa ajassamme ja siinä, miten pikkuporvarillisuus vaikuttaa tämän hetken yhteiskunnassa. Kirjan alussa Kontula luo kuitenkin nopean katsauksen myös pikkuporvarillisuuden ja sen kritiikin historiaan. Lisäksi pikkuporvarillisuuden ja fasismin välistä suhdetta käsitellään lyhyesti.

Vaikka kansallissosialismia usein hieman virheellisesti pidetään roskaväen liikkeenä, historiallisesti liikkeen johdossa ja myös kannattajina oli nimenomaan keskiluokkaan kuuluvia pikkuporvareita. Juuri heitä kapitalismin kehitys huoletti, ja toisaalta heille sosialistisesta työväenliikkeestä ei ollut pelastajaksi.

Historiallisesti pikkuporvaristo on ollut työväenluokan ja porvariston väliin jäänyt yhteiskunnallinen ryhmittymä. Klassisessa marxilaisessa teoriassa pikkuporvaristo on nähty häviämään tuomittuna luokkana, jonka kohtalona on kapitalismin kehittyessä lopulta sulautua työväenluokkaan.

Pikkuporvaristo on kuitenkin yllättävän sitkeä häviäjä – siinä missä Karl Marx kirjoitti pikkuporvariston vääjäämättömästä tuhosta jo 150 vuotta sitten, puhutaan nykyään keskiluokan kurjistumisesta eikä ollenkaan yhtä toiveikkain mielin. Miespolvet vaipuvat unholaan, mutta pikkuporvaristo vain porskuttaa eteenpäin.

Pikkuporvariston ja keskiluokan käsitteet eivät tietenkään vastaa toisiaan täydellisesti, mutta silti ne limittyvät toisiinsa. Yhteiskunnallisen aseman epävarmuus pakottaa pikkuporvariston jatkuvaan erontekoon suhteessa alempiin ja ylempiin yhteiskuntaluokkiin.

Pikkuporvariston lähes maaninen pakkomielle erottautua työväenluokasta saa toisinaan koomisia piirteitä. Kuten Kontula toteaa, tyypilliselle pikkuporvarille olisi kauhistus asua ”huonolla asuinalueella”. Omiin kaupunginosiinsa tai esikaupunkeihinsa pakkautuvalla keskiluokalla on tapana perustella ratkaisuaan puheella ”yhteisöllisyydestä”.

Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että aitoa yhteisöllisyyttä löytyy nimenomaan keskiluokan karsastamista pahamaineisista lähiöistä. Mainita voisi esimerkiksi Lotta Junnilaisen tutkimuksen Lähiökylä, johon myös Kontula viittaa.

Aidon ja kestävän moraalin sijaan pikkuporvaristo edustaa pikemminkin latteaa moralismia: Aito moraalinen harkinta ja esteettis-kulttuuriset normit sekoittuvat. Valkoinen nahkasohva ja hyvät pöytätavat muuttuvat oikean moraalisuuden mitaksi. Kunnollisella ihmisellä on valkoinen nahkasohva. Valkoinen likaantuu helposti ja on epäkäytännöllinen, joten puhdas valkoinen nahkasohva todistaa pikkuporvarille aina niin tärkeästä elämänhallinnasta.

Pikkuporvari ei siis oikein ymmärrä, mikä moraalissa on olennaista ja mikä ei. Kontulan mukaan on ongelmallista, että pikkuporvarilliset asenteet heijastuvat jopa viranomaistyöhön. Ilmiönä tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska viranhaltijat yleensä edustavat niin kutsuttua keskiluokkaa. Kyseessä on silti vakava ongelma, joka voi jopa nakertaa oikeusvaltion perustaa.

Kontula mainitsee, että esimerkiksi huostaanottopäätöksissä vanhempien ”asenne” voi olla jopa tärkeämpi seikka kuin perheessä esiintyvä väkivalta. Lopputuloksena voi olla hyvin erikoiselta kuulostavia tapauksia. Esimerkiksi muutama vuosi sitten julkisuudessa ihmetystä aiheutti tapaus, jossa huostaanoton lopullisena motiivina oli äidin väärä – ilmeisesti liian työväenluokkainen ja konstailematon – tapa valmistaa makaronilaatikkoa.

Pakottaessaan muille omia arvojaan pikkuporvari kuitenkin astuu ansaan: Jos pikkuporvarilliset arvot todella onnistuisivat saavuttamaan hegemonisen aseman, pikkuporvarin oma erityisyys häviäisi – eikä esteettis-moralistinen erottautuminen alaluokista ei enää olisi mahdollista. Viime kädessä pikkuporvari haluaa käydä taistelua mutta ei kuitenkaan voittaa sotaa.

Yleisemmällä tasolla voidaan pohtia, millä oikeudella toisten elämäntapa tuomitaan tai tehdään jopa naurunalaiseksi. Tavallaan juuri tähän tuomitsemiseen ja naureskeluun Kontula näyttäisi itse syyllistyvän pikkuporvarillisuutta ruotiessaan. Pikkuporvarillisuuden juuret ovat kuitenkin osittain puritaanisuudessa, joka todella tarjoaa monille ihmisille mielekkään kiinnekohdan ja merkityspohjan elämään, pitipä Kontula siitä itse tai ei. Eikö siis pikkuporvareille naureskellessaan Kontula itse edusta tuomitsemaansa moralistista lähestymistapaa?

Olisin ehkä toivonut Kontulan teokseen enemmän keskustelua pikkuporvarillisen materiaalisen elintason kestävyydestä. Pikkuporvaristossa ei ole ongelmallista vain näiden edustama esteettinen moralismi, vaan myös pikkuporvarillisen elintason ylläpidon vaatima luonnonvarojen käyttö. Oman elämänsä välineellistäessään pikkuporvari tulee samalla helposti tuhonneeksi elonkehän. •

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä. Into Kustannus 2021. 194 sivua.

TEKSTI: Juuso Koponen
KUVA: Into-kustannus