Olen kuullut, ettemme enää eläisi poikkeusaikaa. Olemme yhdeksässä kuukaudessa siirtyneet epävarmuudesta, kriisistä ja kaaoksesta uuteen normaaliin. Se haisee käsidesiltä, kuulostaa mikrofonin rätinältä, näyttää junamatkalta huuruisten silmälasien läpi.
Mitä se tarkoittaa? Naureskellaanko kymmenen vuoden kuluttua ajatukselle työmatkoihin tuhlatusta ajasta ja muusta ”2010-luvun humputuksesta”, kun kaikki hoituu tehokkaasti olohuoneen nurkkaan pykätystä toimistosta?
Yksittäisen tavan muuttuminen rutiiniksi vie tavasta ja vastaajasta riippuen 20-250 päivää, mutta ajattelutavan muuttuminen lienee pidempi prosessi. Vaikka joidenkin mukaan siirtymävaihe ja sopeutuminen on vaatinut noin puoli vuotta, en ole varma, käykö muutos todellisuudessa noin nopeasti.
Jos kävisi, minulla tuskin olisi typeriä käsityksiä viidentoista vuoden takaa.
Kun olin lapsi, asuin vanhempieni ja isosiskoni kanssa keltaisessa kerrostalossa. Minulla oli pitkulanmuotoinen huone ja suunnilleen sata lintupehmolelua. Lähellä velloi meri, jonka rantakallioilla minä ja ystäväni istuimme, katkoimme kaisloja ja kalastimme niillä levää.
Ampumaharjoitusten äänet olivat tavallinen osa leväkalaretkiämme.
2000-luvun alussa isäni työskenteli sotilaana Upinniemen varuskunnassa. Emme asuneet siellä kuin muutaman vuoden, mutta sotilasalueella eläminen vaikutti erittäin voimakkaasti käsityksiini siitä, millaiset säännöt maailmassa vallitsevat. Aurinko laskee länteen, hauki on kala, älä mene lähellekään ammusvarastoa. Eikö ole tavallista pakoilla yökävelyillä sotilaspoliiseja, kun seikkailee ilman kulkulupaa tai henkilöllisyystodistusta? Järkyttävää.
Myöhemmin muutimme noin kymmenen kilometrin päähän varuskunnasta, joten tietoisuus sen olemassaolosta säilyi, vaikkei samalla tavalla elämään vaikuttanutkaan. Uudessa asunnossamme huoneeni ovesta näki pienelle seinäkaistaleelle, johon oli ripustettu isoisäni muotokuva, Mannerheim-ristin ritarin tunnuskilpi sekä paraatimiekka. Katselin niitä ennen nukkumaanmenoa lähes kymmenen vuoden ajan. En kovin usein erityisesti miettinyt, mitä ne tarkoittivat ja miksi ne olivat siinä. Lapin sodan sirpaleet vartoivat seinällä sovussa suloisten eläintaulujen ja maisemakuvien kanssa.
Lapsuuteni on ollut täynnä kasuaalia militarismia, ja olen aivan vastikään huomannut sen. Jos vanhempani tai siskoni puhuivat jostakusta minulle tuntemattomasta mieshenkilöstä, ajattelin tämän välittömästi kurkkusalaattiin ja barettiin pukeutuneena. Todellisuudessa kyseisellä miehellä tuskin oli mitään tekemistä Puolustusvoimien kanssa. Jälkikäteen se tuntuu koomiselta, mutta lapsen elinpiiri on pieni - ei minulla ollut muita miehen malleja. Ei pienessä mielessäni ollut mahdollista, että olisi muita arkivaatteita kuin maastokuvio.
Vaikka olen luultavasti viisaampi kuin viisivuotiaana, elän edelleen samojen tiedostettujen ja tiedostamattomien asenteiden kanssa. Olen identifioitunut pasifistiksi noin seitsemän vuotta, mutta silti tasaisissa riveissä marssivat alokkaat ovat mielessäni edelleen yhtä luonnollinen asia kuin syksyisin etelään lentävät kurkiaurat.
Tuleeko nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä jonakin päivänä olemaan tietolaatikko historian verkkooppikirjan nurkassa?Mahdollisuus maail-
masta, jossa sotilasaluetta ei olisi, tuntuu pelottavalta ja hurmaavalta, muttei mahdottomalta kuvitella -- meille totta on se, mihin totumme.
Samuel Loimu
