Antimilitaristin haastattelussa ydinaseriisuntaa edistävän ICAN Finlandin toinen Suomen koordinaattori ja Lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestön (IPPNW) kansainvälisen neuvoston jäsen Kati Juva puhuu ydinaseriisunnan puolesta kansainvälisen sopimusjärjestelmän puitteissa. Erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Juva laskisi merkittävästi ydinaseiden hälytysvalmiutta vähentääksemme vahingossa syttyvän ydinsodan riskiä.
Useiden Politico-lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan ydinsodan vaara on nyt suurempi kuin Kuuban ohjuskriisin aikaan. Mihin väite perustuu? Oletko samaa mieltä tämän näkemyksen kanssa?
Kuuban kriisi oli toisen maailmansodan jälkeisen blokkeihin jakautuneen maailman vaarallisinta aikaa, jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat pahasti napit vastakkain liittyen juuri ydinaseisiin ja Neuvostoliiton pyrkimykseen sijoittaa niitä Kuubaan. Mikäli kiistaan ei olisi saatu diplomaattista ratkaisua, olisi ydinsodan puhkeaminen voinut olla todellinen vaihtoehto.
Tilanne tämän hetken maailmassa on kyllä ydinsodan syttymistä ajatellen uhkaavampi kuin vuosikymmeniin, mutta ei ehkä ihan Kuuban kriisin luokkaa. Meillä on yksi valtio, Venäjä, joka uhkaa avoimesti käyttää ydinasetta, jos katsoo sen tarpeelliseksi olemassaolonsa puolustamiseksi (mitä se tällä sitten tarkoittaakaan). Totaalisen ydinsodan uhkaa vähentää kuitenkin se, että Yhdysvallat ja muun muassa Ranska ovat antaneet ymmärtää, että vastaisivat ydinaseen käyttöön tiukasti konventionaalisella aseistuksella, mutta eivät ydinasein. Toki tällainen tilanne voi johtaa myös laajempaan ydinsotaan, mutta ei välttämättä.
Yksittäin ydinaseen käyttö ei vielä ole ihmiskunnan kohtalonkysymys. Se, että Venäjä ei ole käyttänyt ydinasetta, osoittaa mielestäni sen, ettei sille olisi tästä mitään hyötyä, ja se tietää sen. Taktisetkaan ydinaseet eivät ole ”pieniä”, vaan ovat käytännössä selvästi Hiroshiman ja Nagasakin pommeja suurempia. Sellaisista ei ole käytännön hyötyä rintamataisteluissa. Tuulen suunta Keski-Euroopassa on pääosin lännestä itään, jolloin laskeuma tulisi todennäköisesti Venäjän joukkojen päälle. Ydinaseen käytölle Venäjä tuskin saisi kansalaistensa tuen. Seurauksena voisi olla ennennäkemätön sodan kyseenalaistaminen, ja viimeistenkin liittolaisten tuen päättyminen.”
Suomi on liittymässä sotilasliitto NATOon eikä halua asettaa ehtoja liittymiselleen. Kuinka todennäköisenä pidät, että Suomen alueelle tuotaisiin ydinaseita harjoitusten yhteydessä, ylilentojen yhteydessä, tai pysyväisluontoisesti? Mitä riskejä tällaisiin toimiin voisi mielestäsi liittyä?
Suomessa näyttää vallitsevan suuri yksimielisyys siitä, että tänne ei olla ottamassa eikä haluta pysyviä ydinasetukikohtia. Mielestäni tämä pitäisi sanoa ääneen, eikä jättää ”kaikkia mahdollisuuksia auki”, kuten eräät poliitikot, esimerkiksi Petteri Orpo tai Sanna Marin esittävät. Pidän myös ilmeisenä, ettei Nato tule edes tarjoamaan Suomeen ydinasetukikohtia (vaikka haluaisimmekin). Naton kannalta ne olisivat liian lähellä rajaa, ja saattaisivat jopa joutua hyökkääjän haltuun, mikäli maahyökkäys tulisi.
Suomi tulee mitä ilmeisimmin osallistumaan Naton ydinase-sotaharjoituksiin, kuten SNOWCAT (Support of Nuclear Operations With Conventional Air Tactics) -operaatioihin. Näissä ydinaseettomat Nato-maat harjoittelevat ydinpommituslentojen suojaamista. Näissä tukihävittäjien tehtäviin kuuluu muun muassa harjoitella vihollisen tutkien ja ilmatorjunnan tuhoamista ennen varsinaisia pommituslentoja (on siis vaarallisempaa kuin itse pommituslento). Lisäksi tukitehtäviin kuuluu pommikoneiden tankkaamista muun muassa ilmassa – varmasti myös Suomen ilmatilassa. En tiedä, käytetäänkö harjoituksissa todellisia ydinräjähteitä, vai onko kyseessä saman painoiset ”tekopommit”. Tätähän ei koskaan kerrota julkisesti. Samahan koskee Yhdysvaltojen ja Naton laivastovierailuja: sotilashenkilöt kieltäytyvät kategorisesti kertomasta, onko aluksissa ydinaseita vai ei
Mikäli harjoituksissa käytetään todellisia ydinräjähteitä, on tietenkin aina olemassa onnettomuuden mahdollisuus. Historian saatossa ydinpommeja on pudonnut vahingossa muun muassa Grönlannin jäätikölle, Espanjan rannikolle ja Pohjois-Carolinaan. Missään näissä tilanteessa pommit eivät varsinaisesti räjähtäneet, mutta osassa sytytysmekanismi ehti käynnistyä ja plutoniumia levisi ympäristöön. Osassa näistä onnettomuuksista on ollut kyse nimenomaan epäonnistuneesta ilmassa tankkauksesta.
Haluamme katsoa tulevaisuuteen ja hahmotella parempaa maailmaa. Kuinka näkisit, että voisimme tulevaisuudessa vähentää ydinsodan ja ydinaseisiin liittyvien riskien vaaraa? Mitkä ovat mielestäsi ensimmäiset, kiireisimmät toimet uhkan vähentämiseksi?
Lopullisen tavoitteen tulee tietenkin olla yleinen ydinaseriisunta – tasapuolisesti kaikilta osapuolilta samanaikaisesti kaikkien turvallisuushuolet huomioiden.
Ensimmäisiä askelia turvallisempaan maailmaan voisivat olla ydinaseiden ottaminen pois aktiivisesta hälytystilasta. Nykyisin siiloihin sijoitetuista ydinohjuksista merkittävä osa on jatkuvassa hälytysvalmiudessa siten, että ne voidaan laukaista 10-15 minuutissa. Tämä perustuu tietenkin ajatukseen, että jos vihollisen ohjukset ovat matkalla, on reagoitava nopeasti ennen kuin ne tuhoavat omat ydinasetukikohdat. Tämä erittäin lyhyt varoaika altistaa kuitenkin
virhetulkinnoille ja nopeille hätäratkaisuille. Tällaisia läheltä piti -tilanteita on ollut useita: tietokoneet, tutkat, vialliset ohjelmat tai sirut ovat aiheuttaneet hälytyksen, ja ainoastaan kylmäpäiset upseerit ovat päättäneet (ohjeista huolimatta) jäädä odottamaan varmistusta ydinhyökkäyksestä, jota ei sitten koskaan ollutkaan tulossa. Mikäli tekoäly ja algoritmit saavat näissä tilanteissa enemmän valtaa, kasvaa vahingossa syttyvän ydinsodan riski. Ydinaseiden hälytysvalmiutta pitää merkittävästi laskea.
Toinen turvallisuutta lisäävä tekijä olisi ydinasemaiden selkeä sitoutuminen siihen, etteivät ne missään tilanteessa käytä ydinaseita ensimmäisenä, eivätkä koskaan ydinasetonta maata vastaan. Tähän asti ainoastaan Kiina ja Intia ovat sitoutuneet ensi-iskun kieltoon. Ydinasepolitiikassa vallitsee erittäin vaarallinen epämääräisyyspolitiikka, jossa ydinasemaat eivät suostu kertomaan missä tilanteissa ne käyttäisivät tai eivät käyttäisi ydinaseita. Tämä epämääräisyys lisää jännitystä ja tekee kauhun tasapainosta erittäin kiikkerän rakennelman.
Kolmanneksi on ryhdyttävä pikaisesti jatkamaan ydinaseriisuntaa kansainvälisen sopimusjärjestelmän puitteissa. Arsenaalien lisäämisestä ja modernisoimisesta (jota erityisesti Venäjä, Kiina ja Britannia tekevät) tulee pidättäytyä.
Jotain muita ajatuksia aiheeseen liittyen?
Kuuban kriisin ajoista tekniikka on varmasti kehittynyt, joten vääriä hälytyksiä ja sitä kautta teknisiä läheltä piti -tilanteita on varmasti vähemmän kun 1960–70-luvuilla. Toisaalta maailman nykyjohtajilla ei ole mitään muistikuvaa Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista, kiihtyvästä ydinasevarustelusta ja kasvavasta ydinsodan pelosta, jotka kuuluvat 1970–80-luvuilla eläneiden kokemuspiiriin.
Ydinasepuhe on ”löystynyt” ja niistä puhutaan kuten mistä tahansa vähän isommasta aseesta. Kynnys ydinaseiden käyttöön on laskenut viime vuosikymmeninä. Kuitenkin rajoitettukin ydinsota esimerkiksi Intian ja Pakistanin välillä aiheuttaisi tulimyrskyjen seurauksena ilmakehän nokipitoisuuden kasvun, josta seuraisi 10 vuoden ydintalvi koko pohjoiselle pallonpuoliskolle. Ruoantuotanto vähenisi dramaattisesti ja 1-2 miljardia ihmistä uhkaisi nälkäkuolema. Suomessa tuskin voitaisiin viljellä mitään. Emme selviäisi kymmenestä nälkävuodesta peräkkäin. Ehkäisy on ainoa keino.
Lisää Kati Juvan työstä ja näkemyksistä luettavissa hänen kotisivuillaan.
TEKSTI: KASPER KOTISAARI
KUVA: KATI JUVA
