Mikä on mielikuvasi armeijasta? Onko se metsäreissu ja riukupaska? Munkkikahvit sotkussa? Lähdetkö armeijaan, koska niin nyt vaan on tapana tehdä?
Oletko valmis tappamaan ihmisen, mikäli tilanne niin vaatii? Jos olet käynyt armeijan ja jäänyt reserviin, sinun pitää olla. Tietysti tämä käsitellään varusmieskoulutuksen aikana. Ei ole uutinen armeijan harmaat pukeneelle, että kriisitilanteen sattuessa pitää tarvittaessa tappaa toinen ihminen ja tämän asian kanssa pitää olla sinut. Mutta samalla se on asia, josta ei puhuta julkisesti. Todennäköisesti ymmärrys tästä tulee sotilaalle konkreettisesti vasta, kun koulutus on käynnissä.
ARMEIJA SOSIAALISENA NORMINA
Normi tarkoittaa sosiaalisessa elämässä kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan eletään. Normeja harvemmin kyseenalaistetaan. Normit eli vakiintuneet toimintamallit eivät oletietoisen prosessin tulosta, vaan niitä uusinnetaan ja toisinnetaan jatkuvasti käytöksessä ja elämänvalinnoissa. Kulttuuri johon on kasvaessaan sosiaalistunut, antaa normeille suuntaviivat. Normeja toteutetaan, koska niiden mukaan eläminen on totuttu tapa olla.
Armeijan käyminen on suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaalinen normi. Julkisessa puheessa tälle normille on harvoin mitään vaihtoehtoja. Ja miksipä tähän mukavaan, maskuliinisen elämänkulun nuoruusajan itsestäänselvyyteen tarvitsisikaan vaihtoehtoja esitellä? Se, että armeijan käy suurin osa tietyn ikäluokan kategorisista miehistä (ja kasvavassa määrin myös kategoriset naiset), palvelee varsin mainiosti muuttumattomina pidettyjä yhteiskuntajärjestelmiä.
Kaikilla on niitä sukulaismiehiä, jotka kertoilevat intistä varsin legendaarista läppää. Mitä maksoi tupakka-aski tuohon maailman aikaan ja mitä tehtiin poikain kanssa iltavapailla. Ja onhan se loogista, sillä ihmisellä on taipumus muistojaan jakaessa keskittyä iloisiin ja hauskoihin asioihin. Julkisessa puheessa ja median kuvastossa intti on niin ikään hauska paikka, jossa luodaan hyviä muistoja, syödään hernekeittoa torstaisin ja välillä käydään maastossa. Nämä ovat kaikki niitä tapoja, joilla kollektiivista, ehkä toki oikeaa mutta paljosta vaikenevaa, mielikuvaa armeijasta pidetään yllä.
ROBIN, ARMEIJANKIN KULTAPOIKA
Laulaja Robin aloitti armeijan menneenä kesänä. Hän liittyi harmaisiin heinäkuun erässä. Asiasta ei selvitty uutisoimatta, vaan niin iltapäivälehdet kuin naistenlehdetkin kirjoittivat tapahtumasta. Tyyli, jolla Robinin armeijaan menosta kerrottiin, on jatkumoa kollektiivisen armeijamielikuvan muuttumattomuudelle.
Iltalehden mukaan (9.7.2018) Robin toteaa, kuinka on ”hauskaa päästä tollaseen ympäristöön. Siellä mua kohdellaan samalla tavalla kuin kaikkia muita”. Ilta Sanomien otsikon mukaan (13.9.2018) Robin pukee päälleen ”naisten ihaileman univormun”. Me Naisten jutussa (9.7.2018) kiinnitytään Robinin armeijan alkamiseen niin ikään huumorin kautta: Robinille annetaan vinkkejä armeijassa pärjäämiseen tämän omien kappaleiden lyriikoiden kautta. Aiheena ovat muun muassa vaatteet, uudet kaverit, aamuheräämiset ja armeijan sisäi-
nen hierarkkinen asetelma. Toisin sanoen armeija on paikka jossa saa kavereita ja jossa kaikki ovat samanarvoisia, paitsi kun natsat lisääntyvät. Armeija on paikka, jonka käyneet saavat naisiltakin vankkumatonta hyväksyntää, ja armeijan suurimmat puutteet koskevat ohjeiden noudattamisen pakollisuutta sekä aikataulujen pikkutarkkuutta.
MUUTTUMATON INSTITUUTIO?
Tammikuussa Yle Areenassa katsottavaksi julkaistu sarja Naissotilaat kertoo tositelkkarinomaisesti nuorista naisista, jotka ovat armeijassa. Näkökulma ja kiintopiste on siis siinä, millaista on asepalvelus naisten silmin katsottuna. Jaksoja on yhdeksän, ja niissä käsitellään muun muassa kuria, fyysistä kuntoa, ammusten käsittelyä, naista johtajana, reserviupseerikoulun tanssiaisia ja tunteikasta kotiinlähtöä. Näkökulma siis ylläpitää erittäinkin perinteistä sukupuolittavaa näkemystä armeijan kontekstissa: kuinka nainen pärjää armeijan miehisessä maailmassa, kuinka tämä pitää kurin ja on ”uskottava” johtajana, mitä vaikeuksia naisella on fysiikkaa vaativissa tehtävissä, oikeiden ammusten käsittelyn jännittävyys nostetaan esiin ja kaiken kruunaa koiran haikea hyvästely, kun kotiinlähdön aika koittaa. Lopputulema tietysti on, että kyllä se hameväkikin hienosti pärjää.
Ylen jutussa (29.1.2017) koskien Naissotilaat-sarjaa mainitaan muun muassa vaatteet, jotka ovat kaikille samat sekä muutama pieni eroavaisuus sukupuolten välillä palvelusajan toimintakoodistoissa. Artikkelin painotus on kuitenkin silmiinpistävästi naisten armeijaan menemisen normittamisessa, siinä kuinka se on ”nykyään itsestään selvää” ja trendi kasvavaa.
Naissotilaat-sarja toimii armeijan sosiaalisen normin ylläpitäjänä, ja samalla se ulottaa normin myös naissukupuoleen. Retorisilla ja näkökulmavalinnoilla naisten osallistumista armeijaan totunnaistetaan, siitä tehdään tapa. Omassa elämässään tätä tapaa ja mielikuvaa toteuttava yksilö tai media kuvituksineen on osa jatkuvaa legitimaation prosessia, jossa instituution olemassaoloa ei tarvitse muuttaa, ei edes kyseenalaistaa. Armeija, myös naisten, on täten muuttumaton ja itsestään selvä instituutio.
Mielikuvilla on valtava voima. Positiivisia mielikuvia luomalla armeijasta tehdään houkutteleva paikka. Julkisessa puheessa armeijainstituution olemassaoloa harvemmin kyseenalaistetaan ja negatiiviset puolet jäävät pimentoon. Olisi syytä kysyä, miksi ihmeessä toisen ihmisen tappamisen ”tarpeen tullen” pitää olla ok? Ja kuka määrittää tarpeen?
ANNARIINA RANNIKKO
KUVITUS: MEENA LINDROOS
