Venäjän hyökkäyksen alettua Ukrainassa suomalaisilla on sanottu aktivoituneen jonkinlainen jopa geneettinen, uinuva muisto menneestä tragediasta: talvisodasta 1939 Venäjän hyökkäystä vastaan. Pitäisin tätä ennemmin ehdollistumana, mutta ilmiön tarkka olemus ei ole tässä välttämätöntä määrittää. On herätty muistamaan "kansa taisteli" -tyyppistä militaristista kuvastoa. Miten on mahdollista, että samaan aikaan kun yhtenäinen kansa oli väitetysti yhtenäisempi kuin koskaan, suomalainen aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen teloitettiin rintamalla suomalaisten toimesta? Miten on mahdollista, että samaan aikaan suomalaisia vasemmistolaisia laitettiin keskitysleireille ja tekemään jopa "miinanraivausta" puukeppien kanssa? Vastaus on yksinkertaisesti se, että talvisodan myytti ei pidä täysin paikkaansa.
Intensiivisen propagandan keskellä ja sota-ajan tuottaessa psyykkistä stressiä, mustavalkoisen ajattelun vaara kasvaa. Mustavalkoinen ajattelu tai 'halkaisu' on psykologinen defenssimekanismi, joka suojaa psyykettä silloin, kun sen yhtenäisyyttä uhkaavat hyvin ristiriitaiset ajatukset. Toisella tapaa muotoiltuna mustavalkoinen ajattelu tarkoittaa epäonnistumista muodostaa yhtenäinen ja realistinen kuva, jossa itsellä ja toisilla voi olla sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Erityisesti hyvin stressaavassa tilanteessa voi olla vaikea pysyä toimintakykyisenä, säilyttäen kuitenkin samalla hyvin monipuolinen kuva tilanteesta. Toimintaan (esimerkiksi suojautuvaan toimintaan) ryhtymistä saattaa auttaa, jos kykenee väliaikaisesti näkemään asiat hyvin yksinkertaisesti: tuo on paha, tuo on hyvä. Hyvällä ei ole mitään pahoja ominaisuuksia, eikä pahalla mitään hyviä ominaisuuksia.
Sotapropagandan tekniikat
Arthur Ponsonby (1871-1946) kirjoitti vuonna 1928 kirjan Falsehood in War-Time. Kyseiseen teokseen pohjautuen on myöhemmin koostettu niin sanotut sotapropagandan keskeiset tekniikat. Näitä ovat: Me emme halua sotaa; Vastapuoli on yksin syyllinen sotaan; Vihollinen on pohjimmiltaan paha ja muistuttaa paholaista; Me puolustamme jaloa päämäärää, emme omia intressejämme; Vihollinen tekee hirveyksiä tahallaan, meidän virheemme ovat vahinkoja; Vihollinen käyttää kiellettyjä aseita; Meidän tappiomme ovat pieniä, vihollisen tappiot valtavia; Tunnustetut taiteilijat ja intellektuellit tukevat meidän päämääräämme; Meidän päämäärämme on pyhä; Kaikki, jotka epäilevät propagandaamme ovat pettureita.
Mustavalkoisessa ajattelussa ei voi opetella tai erehtyä, vaan on oikeassa tai väärässä.
Ponsonby kirjoittaa kirjassaan, että jokaisen sotaa käyvän hallituksen on välttämätöntä esittää sodankäynnistä yksipuolinen kuva voidakseen perustella toimintaansa, eikä se voi myöntää pienintäkään, vähäpätöisintäkään oikeutusta tai perustelua, joka voisi oikeuttaa vastapuolen toimintaa. Tästä johtuen tosiasioita on välttämätöntä vääristellä, olennaisia olosuhteita on piilotettava, ja on esitettävä kuva, jossa oma hallitus on syytön, päämäärä on hyveellinen, ja vihollisen paholaismaisuus on jo todistettu niin selvästi, ettei sitä tarvitse kyseenalaistaa. Ajattelulle ei jätetä aikaa, ja propagandaa levitetään hyvin nopeasti. Ponsonbyn mukaan sodan jälkeen kunnollinenkin ihminen punastuu katsoessaan asioita ja toimintaansa jälkikäteen.
Ponsonbyn Falsehood in War-Time -teoksen yhtymäkohdat mustavalkoiseen ajatteluun ovat selvät. Psykologi Satu Lähteenkorva kertoi Ylellä vuonna 2017, että mustavalkoiseen ajatteluun liittyy kiire: kaiken pitää tapahtua nopeasti ja olla "heti maalissa". Samaten mustavalkoisessa ajattelussa ei voi opetella tai erehtyä, vaan on oikeassa tai väärässä. Siksi mielikuvituksen ja leikkisän mielen harjoittamisesta ja ylläpitämisestä voi olla suurta apua sota-ajan propagandan keskellä.
Edellä kirjoitetun myötä alkaa muodostua ymmärrettävämmäksi, että koska tiedämme Venäjän hallinnon ja sen osittain pakottamankin armeijan syyllistyvän epäinhimillisiin tekoihin ja rikoksiin, muuttuu vaikeaksi tiedostaa samaan aikaan, että Ukrainassa ulkomaalaisiksi ulkonäkönsä perusteella oletetut ihmiset kohtaavat törkeää syrjintää yrittäessään paeta sota-alueelta. Näin kuitenkin tapahtuu. Human Rights Watchin tuoreen raportin mukaan ulkomaalaisia on estetty pääsemästä bussien ja junien kyytiin, poispääsyä on muutoin hidastettu tai heitä on heitetty pois junien ja bussien kyydistä ennen rajanylitystä. Raportissa kerrotaan jopa suoraan ihonväriin perustuvasta syrjinnästä, ja tilanne on kirvoittanut Afrikan unionilta lausunnon, jossa vaaditaan yhtäläistä kohtelua kaikille sotaa pakeneville.
Se, että Ukrainassa on syrjitty törkeästi ulkomaalaisiksi oletettuja henkilöitä, tai se, että useat muiden valtioiden tukitoimet on kohdistettu vain niille, joilla on Ukrainan passi, on yksiselitteisesti väärin. Se ei kuitenkaan millään tavalla oikeuta mitään muuta vääryyttä. Venäjän kansainvälisen oikeuden vastainen hyökkäys Ukrainaan ei muutu lainkaan paremmaksi. Mutta tilannetta arvioivan mielessä tilannekuvan moninaisuus voi tuottaa ristiriitaisia tarpeita tai pyrkimyksiä, kun asioiden sovittaminen selkeälle kartalle on vaikeaa. Mustavalkoinen ajattelu ratkaisee ongelman: asioista tulee selkeämpiä, ja niiden edessä lamaantumisen todennäköisyys on pienempi. Totuus kuitenkin hämärtyy. Asioiden yhdistäminen vaatii psyykkisiä voimavaroja, ja parhaimmillaan johtaa eheään ja vahvaan maailmankuvaan, jota todellisuus ei uhkaa. Kriisiajassa voimavarat ovat kuitenkin rajalliset.
Aseistakieltäytyjien ja pasifistien tilanne ei ole nyt vahva Venäjällä eikä Ukrainassa. Täsmälleen kuten Ponsonby kirjoitti jo 1920-luvulla, niitä, jotka edes ehdottavat mitään muuta vaihtoehtoa kuin aseellista taistelua, pidetään suoraan pettureina, ja heidän tuomitsemistaan maanpetturuudesta suoraan toivotaan. Jotkut ovat valmiita jopa siihen, että jos maanmiehen pasifismi ei muuten epäonnistu, niin viimeistään se epäonnistuu kun asiaa itse hiukan avittaa. Nämä havainnot perustuvat ukrainalaisten pasifistien sosiaalisessa mediassa saamiin kommentteihin – ehkä entisiltä ystäviltään? En tiedä viitsiikö kukaan lähteä tosiasiallisesti ilmiantamaan toistaan, mutta ainakin sodan jälkeen saattaa ponsonbyläisittäin "punastuttaa".
Vaietut vankileirit
Palataan Suomeen ja talvisodan aikoihin. Emme kuitenkaan voi ymmärtää, mitä tapahtui, jos emme palaa vielä kauemmas taaksepäin aina sisällissodan aikaan saakka. Suomi oli itsenäistymäisillään, eri osapuolet olivat vielä keväällä kelvollisissa väleissä. Sitten sattumoisin juuri Ukrainan viljasato epäonnistui, ja Suomessakin oli kehno sato. Tuli nälänhätä kesäksi 1917. Jos ei aikaisemmin, niin viimeistään tässä vaiheessa poliittiset erimielisyydet alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä. Jätän tarkemmat yksityiskohdat sosiaalihistorioitsijoiden selitettäviksi, mutta joka tapauksessa tilanne kärjistyi punaisten leirittämiseen, teloituksiin ja nälkiinnyttämiseen kesäksi 1918. Tarinan loppu, sanoi koulun historiakirja. Mutta itse asiassa poliittisesti väärää mieltä olevien suomalaisten vangitseminen ei sotien välillä koskaan kokonaan päättynyt. Kansan arkiston lähteistä paljastuu laaja kuva poliittisista vangitsemisista Suomessa muun muassa vuosina 1919-1944. Esimerkiksi Tammisaaren pakkotyölaitokselle laitettiin poliittisesta toiminnasta tuomittuja vasemmistolaisia, ja kun laitoksen johtajaa Edvard Kiianlinnaa pidettiin liian lepsuna, hänen tilalleen siirrettiin Suomenlinnan kurikomppaniassa muun muassa Arndt Pekurista ja muita aseistakieltäytyjiä kurittanut Arvo Kartano. Kartano lopetti Tammisaaren vankileirin nälkälakot pakkoruokinnalla, jossa kuoli useita vankeja.
Ryppyotsaisuus on välttämätöntä väkivallan käyttämisessä, mutta se sopii todella huonosti mielikuvitukseen tai leikkiin.
Talvisodan alettua poliittisesti epäilyttäviksi katsottuja suomalaisia laitettiin "turvasäilöön", ensin Tammisaareen, sodan jatkuessa esimerkiksi Köyliön vankileirille ja Koverin keskitysleirille Itä-Karjalaan. Arvo Kartano ehti toimia urallaan myös Koverin keskitysleirin päällikkönä. Leiriläiset söivät salaa pyydystämiään rottia, käärmeitä ja sammakoita. Lopulta toisinajattelijoiden tie vei sodan lopulla Karvian suovankilaan. Vielä 1960-luvulla vankila muutti nimensä "Karvian erityistyölaitokseksi", jonne siirrettiin asevelvollisuuden suorittamisesta kieltäytyneitä henkilöitä, esimerkiksi Jehovan todistajia. Urho Kekkonen tarkasti laitoksen vuonna 1968 ja se lopulta suljettiin vuonna 1969. Tämä aikakausi Suomen historiassa on vieläkin niin kivulias, että Koverin keskitysleiriä koskevan Wikipedia-artikkelin mukaan Suomen entinen puolustusministeri Jussi Niinistö väitti vielä 2000-luvun alussa, ettei Koveri olisi ollut keskitysleiri, ja että leiriläisten muistelmat olisi kirjoitettu "korvausvaatimusten vauhdittamiseksi ja marttyyrikuvan luomiseksi".
Hiljattain minulle esitettiin ajatus siitä, että aseistakieltäytymisen vapauden olisivat minulle urheasti taistelleet suomalaiset sotilaat talvi- ja jatkosodassa. Tämän väitteen sijaan vaikuttaa siltä, että aseistakieltäytymisen oikeuden puolesta ovat saaneet kamppailla yksin aseistakieltäytyjät. Tarina olisi todennäköisesti melko samanlainen melko monessa muussakin maassa.
Suomalaiset kohtelivat myös talvisodan aikana karmealla tavalla toisia suomalaisia. Tämä ei kuitenkaan lainkaan tee Neuvostoliiton johdon tai senaikaisen armeijan rikoksista pienempiä. Kyseessä on jälleen haaste mustavalkoiselle ajattelulle, haaste yhdistää koherentiksi maailmankuvaksi ja ihmiskäsitykseksi tietoja, jotka ovat ristiriitaisia, ja joissa hyvät toimijat tekevät toisinaan pahoja asioita, ja pahat toimijat voivat tehdä joskus hyviä asioita. Sotapropagandan näkökulmasta tämä ei kuitenkaan sovi. Tarina menettää propagandistisen arvonsa, jos se ei Ponsonbyn hengessä yksiselitteisesti selitä yhtä toimijaa hyväksi ja jaloksi, ja toista toimijaa pahaksi ja syylliseksi. Toimijoiden tai ryhmien sisällä ei saa olla harmaan sävyjä. Propagandan teho heikkenee, jos tarinan monipuolisuus tuodaan esiin. Ponsonbyläisittäin, ei voida myöntää "pienintäkään järkeä tai oikeutusta" propagandan vastaisille kuvakulmille.
Kohdattaessa tämäntyyppistä propagandaa, voi tulla kyseeseen pysähtyä miettimään, minkälaista toimintaa sillä pyritään oikeuttamaan? Onko kyse ehkä 10 miljardin ostoksesta yhdysvaltalaiselta aseyhtiöltä, tai ehkä rynnäkkökiväärien lähettämisestä konfliktialueelle? Onko kyse mahdollisesti kahden prosentin bruttokansantuote-osuuden sitomisesta kansainväliseen aseteollisuuteen? Tai ihan vaan nationalistisesta puhkumisesta, itsenäisyyspäivän, tuntemattoman sotilaan ja terveydenhuoltoleikkauksen kera?
Tarina menettää propagandistisen arvonsa, jos se ei Ponsonbyn hengessä yksiselitteisesti selitä yhtä toimijaa hyväksi ja jaloksi, ja toista toimijaa pahaksi ja syylliseksi.
Viimeiseksi haluan vielä kerran muistuttaa leikin ja mielikuvituksen tärkeydestä, erityisesti sotapropagandalta suojautumisessa. Ryppyotsaisuus on tavallaan välttämätöntä väkivallan käyttämisessä, mutta se sopii todella huonosti mielikuvitukseen ja leikkiin. Annetaan itsellemme lupa tehdä virheitä ja olla väärässä, olla keskeneräinen, lupa oppia. Nämä suojelevat meitä vaikeissakin tilanteissa, ja estävät pikaistuksissa tehdyt, hätiköidyt ryntäämiset johtopäätöksiin. Leikkisä, kysyvä mielikuvitus voi muuttaa painavan kevyeksi, nopean hitaaksi – näkymättömän näkyväksi. •
TEKSTI: Kasper Kotisaari
KUVA: Antti Avarre
Lähteitä:
https://link.springer.com/referenceworkentry/10.1007/978-3-319-28099-8_1...
https://en.wikipedia.org/wiki/Splitting_(psychology)
https://www.hrw.org/news/2022/03/04/ukraine-unequal-treatment-foreigners...
https://docplayer.fi/4956587-3-e-poliittiset-vangitsemiset-1919-1944.html
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/06/06/oletko-aaripaiden-ihminen-musta...
https://docplayer.fi/4956587-3-e-poliittiset-vangitsemiset-1919-1944.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Koverin_keskitysleiri
https://en.wikipedia.org/wiki/Falsehood_in_War-Time
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008648667.html
https://en.wikipedia.org/wiki/Six_Memos_for_the_Next_Millennium