25 päivää Ukrainan vihollisuuksien puhkeamisen jälkeen noin 7 000 ihmistä on pidätetty sodanvastaisissa mielenosoituksissa Venäjällä, jonka väkiluku on noin 145 miljoonaa. Numeroiden valossa on helppo uskoa kansan seisovan Putinin Ukrainassa käymän sodan takana. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta.
Väitän matalan protestimielialan johtuvan Putinin aikana tapahtuneesta sanan- ja mielipiteenvapauden systemaattisesta tukahduttamisesta. Vuodesta toiseen hallitus on hyväksynyt yhä järjettömämpiä lakeja, joista uusimmat kieltävät sotaa käsittelevien “valeuutisten” tuottamisen ja “Venäjän asevoimien kritisoimisen” erilaisten rangaistusten uhalla.
Laissa säädetyn vankeusrangaistuksen tai rahasakon lisäksi mielenosoituksiin osallistuva joutuu yhteiskunnan syrjimäksi. Perhe, ystävät tai työtoverit saattavat halveksia häntä ja työstä tai opiskelupaikasta erottaminen on normaalia. Kollektiivisen vastuun käsitys on yhä voimassa. Tämä tarkoittaa, että jos yksi perheenjäsen lähtee mielenosoitukseen, on todennäköistä, että rangaistus hänen teoistaan ulottuu koko perheeseen.
On myös hyvä ymmärtää, että nämä toimet ja lait ovat suoraan ristiriidassa Venäjän federaation oikeusperiaatteiden kanssa. Viranomaiset eivät ole kuitenkaan välittäneet tästä enää pitkään aikaan, maan muuttuessa yhä autoritaarisemmaksi vuosi vuodelta.
Uskonkin venäläisten protestimielialan olevan todellisuudessa paljon uskottua korkeammalla. Sorto on vain saanut ihmiset pelkäämään itsensä ja läheistensä puolesta. Silti virallisten lähteiden mukaan 71 prosenttia venäläisistä kannattaa sotilasoperaatiota Ukrainassa. Tämä näennäinen yksimielisyys johtuu nähdäkseni ainakin seuraavista eri tekijöistä:
1) Kyselytulosten väärentäminen
Venäjän viranomaiset ovat jo pitkään vääristäneet kaikkien väestökyselyiden tuloksia, lisänneet vaaleissa ylimääräisiä ääniä uurnaan ja kasvattaneet näin keinotekoisesti suosiotaan väestön keskuudessa.
2) Väestön matala koulutustaso
Vuonna 2019 vain 31 prosentilla Venäjän väestöstä oli korkeamman asteen koulutus. Opetuksen laatu on varsin keskinkertaisella tasolla eikä sen sisältö aina vastaa todellisuutta, myös käytännön merkityksen jättäessä paljon toivomisen varaa.
Opetus perustuu ensisijaisesti jatkuvaan pänttäämiseen ja ulkoa oppimiseen, mikä entisestään vahvistaa ajattelun kaavamaisuutta. Väitän, että edes korkeakoulutus ei takaa, että henkilö ajattelisi itsenäisesti.
Koulutuksen rappiosta ei tule syyttää kansalaisia. Venäjän johto on jo pitkään tietoisesti leikannut koulutusmenoja, ja kuten tiedätte, mitä matalampi on koulutustaso, sitä helpompi ihmisiä on hallita.
3) Rajalliset tietolähteet
Suurin osa Venäjän kansasta saa yhä tietonsa valtion omistamien televisiokanavien kautta. Kanavat sanovat vain sen, mitä niillä on lupa sanoa; eli sen mikä läpäisee sensuurin. Sama koskee myös sanoma- ja aikakauslehtiä.
Erimieliset mediat suljetaan nopeasti, kuten tapahtui Meduzalle ja Dozhdsille. Vaihtoehtoiset tietolähteet ovat pääosin nuoremman sukupolven käytössä, kun taas vanhempi sukupolvi on käytännössä tuomittu vastaanottamaan tietoa propagandistisista venäläisistä tiedotusvälineistä eli televisiosta, radiosta sekä sanoma- ja aikakauslehdistä.
4) Ulkoinen viholliskuva
Putin ja hänen hallituksensa on koko valtakautensa ajan synnyttänyt aktiivisesti vihaa länttä, Euroopan unionia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Länsimaalaisvastaiset lausunnot ovat synnyttäneet käsityksen kuvitteellisesta vihollisesta, joka haluaa tuhota Venäjän.
Kahdeksan vuotta sitten Ukrainan vallankumous sai Venäjän hallinnon takajaloilleen – sama ei saanut toistua Venäjällä. Sorto- ja propagandistiset koneistot aktivoituvat, ja viholliskuvan vahvistaminen sai uusia kierroksia.
5) Sodan ja vallan kultti
Koko Putinin hallinnon ajan Venäjällä on juhlittu aktiivisesti ”voitonpäivää” eli sodan virallista päättymistä Natsi-Saksan kanssa 9. toukokuuta. Sanoma sodan kauheuksista ja uuden sodan pelosta on korvattu viime vuosina yhä useammin muotoon: ”voimme tehdä sen uudelleen”.
Ajatus on järkyttävä, mutta monille siitä on tullut elämäntapa. Venäjällä pasifistisia liikkeitä pilkataan avoimesti ja heitä, jotka avoimesti vastustavat asepalvelusta, nöyryytetään julkisesti. Traditionalistiset kliseet, kuten: ”jos et ole palvellut armeijassa, et ole mies”, ”mikä sinä olet, nainen?”, ”vain homot eivät palvele” ovat voimissaan ja voivat hyvin.
Ajatus sodasta rikoksena ihmisyyttä vastaan on saanut väistyä uuden militaristisen ja imperialistisen ajattelun tieltä.
6) Vääristynyt käsitys historiasta ja venäläisyydestä
Venäläisessä historiankirjoituksessa on jo useiden vuosien ajan ollut käsitys, ettei se ole koskaan hyökännyt kenenkään kimppuun koko olemassaolonsa aikana. Kouluissakin lapsille opetetaan, että Venäjä on aina sotinut vain pakon edessä, kun ulkoinen vihollinen on hyökännyt sinne, ja että Venäjä on aina ollut rauhanomainen ja vauras valtio. Näkemys on täysin naurettava.
Toinen ongelma on vääristynyt käsitys venäläisyydestä. Monet ihmiset, Putin mukaan lukien, tuntuvat olevan vakuuttuneita siitä, että valkovenäläisillä ja ukrainalaisilla ei ole omaa historiaa, kansallista identiteettiä, kieltä tai kulttuuria. Näitä näkemyksiä jakavien ihmisten mielestä Valko-Venäjän ja Ukrainan kaltaiset maat eivät voi olla itsenäisiä valtioita ja Venäjän tehtävänä on palauttaa näiden maiden alueet Venäjän federaatiolle ”historiallisen oikeudenmukaisuuden” palauttamiseksi.
7) Imperiumin trauma
Vaikutusvaltansa huipulla Venäjän keisarikunta miehitti parhaimmillaan 1/6 Maapallon pinta-alasta, jotka se menetti keisarikunnan romahdettua ennen Neuvostoliiton nousua. Jo itsenäistyneet alueet palautettiin osaksi Neuvostoliittoa, jotka se jälleen menetti liiton romahdettua. Tämä hajoamisen ja valloittamisen kierre näkyy yhä Venäjän toiminnassa.
Muuttuneet realiteetit, menetetty asema maailmanpolitiikassa ja tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja yhteistyöhön perustuva elämätapa ovat asioita, joita Venäjän nykyjohto ei hyväksy tai joihin se ei ole halunnut sopeutua. Usko siihen, että Venäjällä tulisi olla erityinen asema maailmassa, elää yhä vahvana.
8) Vallan keskittyminen – todennäköisesti vakavin ongelma nyky-Venäjällä
Tavallisten venäläisten suhtautumista viranomaisiin voidaan kuvata vain yhdellä lauseella: ”Tukholman syndrooma”. Suurin osa kansalaisista moittii ja valittaa tavalla tai toisella viranomaisista ja siitä, kuinka he ryöstävät maata (Venäjän johtajien omaisuuden takavarikoinnit ovat tästä hyvä esimerkki), mutta valitukset on helppo jättää huomiotta.
Hallituksen luvatessa nostaa eläkkeitä, sosiaalietuuksia, korjata teitä tai tarjota kansalaisille asuntoja, kaikki tyytymättömyys katoaa välittömästi. Kyseessä on vain viesti, ja heti kun se on välitetty, viranomaisia arvostetaan jälleen heidän hyvistä teoistaan.
Tavallisten kanssalaisten silmissä virkamiehet ovat puolijumalia, jotka voivat ratkaista kaikki ongelmat. Uskon, että tämä asenne juontaa juurensa Neuvostoliiton menneisyydestä, jolloin olotilaa pidettiin elämän normina. Valtavaa etäisyyttä viranomaisten ja tavallisten kansalaisten välillä ei nykyäänkään voida ylittää.
Kun eurooppalaiset virkamiehet kulkevat töihin polkupyörällä tai kävellen, Venäjällä valtaapitävät käyttävät yksityisautoja, autonkuljettajia tai jopa autosaattueita. Monet pitävät sitä normaalina ja tekevät niin vain, koska se on heille mahdollista.
Lopuksi haluan sanoa, että teksti on omaani ja perustuu havaintoihini ympäröivästä maailmasta. En väitä väitteideni olevan oikeita, tieteellisesti päteviä tai lopullisia.
Halusin vain selittää itselleni, miksi Venäjän kansalaiset, muistaen toisen maailmansodan traumaattisuuden, eivät yritä pysäyttää hallituksensa barbaarisia tekoja.
Tekstin kirjoittaja on 20-vuotias venäläinen rauhanaktivisti. Teksti on kirjoitettu maaliskuussa 2022.
TEKSTI: ILJA KURTŠEV
KÄÄNNÖS: JARNO NISKANEN
OIKOLUKU: JYRY VIRTANEN
KUVA: AVTOZAK LIVE
