Huhtikuussa sain kunnian edustaa liittoa ja eurooppalaista kattojärjestöämme EBCO:a (European Bureau for Conscientious Objection) jo toistamiseen Euroopan nuorisofoorumin kokouksessa Brysselissä. Tapaamisessa foorumin jäsenjärjestöt kokoontuivat edistämään omien intressiensä lisäksi keskinäistä yhteistyötään, verkostoitumaan ja tuomaan asiaansa esille. Nuorisofoorumi koostuu sekä EBCO:n kaltaisista nuorten asioihin keskittyvistä kansalaisjärjestöistä että kansallisista nuorisoalojen kattojärjestöistä. Suomalaisia edustajia Brysselin kokouksessa oli esimerkiksi Allianssista sekä opiskelijavaihtojärjestö EEE-YFU:sta. Itseni lisäksi EBCO:a kokouksessa edusti myös foorumin hallituksessa istuva italialainen kollegamme Daniele Taurino, jonka opit ja neuvot foorumiin tutustumisessa ovat olleet itselleni kultaakin kalliimpia.
Se kuitenkin esittelyistä – ehkä mielenkiintoisempaa on kysyä: ”Mitä Brysselistä jäi käteen?” Olemmeko lähempänä väkivallatonta maailmaa vierailuni jäljiltä? Voin sanoa henkilökohtaisella tasolla kamppailleeni kaikenlaisen lobbaamisen, advokaation ja käsien puristamisen mielekkyyden kanssa. Oliko vierailulla siis väliä?
Haluan uskoa, että oli. Aloittaessani kirjoittamaan tätä muisteloa listasin asioita, joista yhdessä Brysselissä päätimme. Äänestimme muun muassa Iso-Britannian hallituksen esittämää rasistista ja kontroversiaalia maahanmuuttoesitystä vastaan, Bulgarian ja Romanian liittämisestä Schengen-alueseen sekä Erasmus+ vaihto-ohjelmien Sveitsiin laajentamisen puolesta. Tämän lisäksi kävimme vaalit nuorisofoorumin Advisory Councilin uusista jäsenistä ja osallistuimme Valko-Venäjän maanpaossa elävän nuorisoalojen kattojärjestön RADA:n esitystilaisuuteen. Kokouksen tauolla vierailin Euroopan parlamentissa, jossa keskustelin parlamentissa SDP:tä edustavan Eero Heinäluoman erityisavustajan Ellen Petersénin kanssa. Puhuimme erityisesti Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän aseistakieltäytyjien tilanteesta. Koko viikonlopun siis keskustelin, kättelin, solmin tuttavuuksia ja toin asiaamme julki.
Kirjoitan tämän pitkälti itselleni – uskoni parlamentarismiin ja politiikkaan ei ole kadonnut, eikä kyynisyyteni voittanut vielä. Tarvitsemme tätä uskoa ollaksemme vaikuttava järjestö Suomessa aikana, jolloin moni haluaisi kääntää takkia ja aseistautua.
Kiitos lukija, kun sinä et sitä ole vielä tehnyt – ei anneta epätoivon voittaa.
