"Lueskelin vanhoja Antimilitaristeja. Väkivallatonta toimintaa käsittelevässä nro 3/2016:ssa Kysy Keltiltä -palstalla pohdittiin kansalaistottelemattomuuden juridisen oikeuttamisen ongelmaa, mutta kuinka poliitikkomme suhtautuvat sen poliittiseen tai eettiseen oikeuttamiseen?"
Tuo juttu löytyy antimilitaristi.fi:n lehtiarkistosta (https://antimilitaristi.fi/files/lehtiarkisto/AKL_AMIL_3-16.pdf), mutta se on pintaraapaisu verrattuna siihen, mitä Oikeus-lehdessä kirjoitettiin jo 1980-luvulla siitä, miten rikoslakia voisi soveltaa. Kysymyksesi liittyy siihen, miten poliitikot toimivat lainsäätäjinä ja mielipidevaikuttajina.
Jo ennen twiittiaikaa poliitikot heittivät asiasta mielipiteitä ja pitkät perusteluketjut olivat harvinaisia. Asenteet vaihtelevat. Yleensä suhtautuminen on puoluekentän oikealla laidalla kielteisempää. Enemmän myötäsukaisuutta on vihreissä ja vasemmistoliittolaisissa.
YLE uutiset kertoi 15.7.2013, että ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) oli ottanut blogissaan kantaa sisäministeri Päivi Räsäsen (kd) näkemykseen, jonka mukaan Raamattu on lakia ylempi.
Tuomiojan mukaan aidossakin demokratiassa voi olla perusteluja tietoiselle kansalaistottelemattomuudelle, jos se on avointa ja sellaista, että siihen ryhtyvät ovat Gandhin tai Martin Luther Kingin tavoin valmiita kantamaan siitä seuraavaa vastuuta. “Tällaiseen johtava vakaumus voi pohjautua vain yksilöiden sisäistämiin yleisinhimillisiin eettisiin normeihin, ei mihinkään Raamatun, Koraanin tai Mein Kampfin kaltaisiin ylhäältä annettuihin direktiiveihin”, kirjoitti Tuomioja.
A-studiossa 3.5.2017 silloinen uusi oikeusministeri Antti Häkkänen (kok) piti vakavana, että julkisessa keskustelussa kyseenalaistetaan lakien noudattamista. Aihe oli noussut esiin kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin liittyen. Häkkänen sanoi: ”Olen kuullut huolestuttavia puheenvuoroja ihan poliitikkotasolta, että lainsäädäntöä ei tarvitsisi noudattaa, jos se ei ihan omaan moraaliin tai oikeustajuun osu ja uppoa. Jos me ollaan päätetty yhdessä tässä maassa, että perustuslain mukaisesti kansan valitsemat edustajat säätävät lait, niitä täytyy jokaisen noudattaa.”
14.1.2020 useat tiedotusvälineet uutisoivat Israelin poliisin pidättäneen kansanedustaja Anna Kontulan (vas) kansainvälisen aktivistiryhmän kanssa. Kontula korosti eri yhteyksissä pyrkineensä vaikuttamaan Suomen ja Israelin asekauppaan.
Taivastelu alkoi heti. Otsikko Helsingin Sanomissa 15.1.2020 on kuvaava: ”Tutkijat pitävät Anna Kontulan Gaza-aktivismia poikkeuksellisena: ”Eikö kansanedustajalla todellakaan ole muita keinoja vaikuttaa?”
Kontula kommentoi: ”Olen koettanut kaikkia mahdollisia keinoja, järjestänyt mielenosoituksia, tehnyt aloitteen kunnanvaltuustossa ja tuonut asian esiin eduskunnan täysistunnossa, olen tehnyt kirjallisen kysymyksen ja lukuisia kannanottoja. Eli on kyllä kokeiltu muutakin, ei ole toiminut kovin hyvin.”
18.1.2020 oikeushistorinan ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen julkaisi mielipidekirjoituksen Turun Sanomissa (”Lukijalta: Kansalaistottelemattomuus ei kuulu demokraattiseen oikeusvaltioon”). Kekkonen oli edellisissä eduskuntavaaleissa SDP:n ehdokkaana.
Kekkonen kontekstoi: ”Kansanedustaja Anna Kontulan osallistuminen aktivistien kansalaistoimintaan Israelissa palestiinalaisten aseman puolesta on nostanut esille kansalaistottelemattomuuden keinona ajaa poliittisia tavoitteitaan.”
Sitten Kekkonen löytää kansalaistottelemattomuuden idean, mutta ei kerro mistä: ”Keskustelu on nopeasti osoittanut, että kansalaistottelemattomuuden käsite on monille täysin epäselvä. Vielä suurempi ongelma on tullut esille, kun kansalaistottelemattomuuden hyvät saavutukset historian kuluessa otetaan perusteeksi, jolla toimintaa puolustetaan.
Mutta ensin määritelmä. Kansalaistottelemattomuus on poliittista, väkivallatonta ja lainvastaista toimintaa, jolla pyritään kiinnittämään huomiota johonkin yhteiskunnalliseen epäkohtaan ja saamaan muutoksia aikaan.
Kansalaistottelematon on valmis vastaamaan tekojensa seurauksista kärsimällä mahdollisen rangaistuksen lainvastaisesta toiminnastaan. Lailliset mielenilmaukset eivät siis ole kansalaistottelemattomuutta.”
Kekkosen määritelmä, mutta vain yksi lukuisien joukosta, osuu lähelle Tuomiojan käyttämää. Kekkosen johtopäätös on kuitenkin erilainen:
“Kansalaistottelemattomuuden oikeutuksen kannalta aivan keskeistä on juuri se, onko epäkohtiin mahdollista vaikuttaa järjestelmän puitteissa. Jos laillisia keinoja ei löydy, kansalaistottelemattomuus on yksi mahdollinen vaihtoehto toimia. Koska se on määritelmän mukaan väkivallatonta, saattaa se olla myös moraalisesti hyväksyttävää.
Ydinasia on kuitenkin se, että kansalaistottelemattomuuteen ei pitäisi olla tarvetta toimivassa demokratiassa, koska demokratia tarjoaa kansalaisille mahdollisuudet vaikuttaa. Siksi kansalaistottelemattomuus (johon siis sisältyy aina lain rikkominen) on lähtökohtaisesti sopimaton toimintamalli demokraattiseen yhteiskuntaan.
Demokraattisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan valtakirjaa kansalaisottelemattomuuteen ole syytä antaa kenellekään. Jos ja kun kansalaistottelemattomuutta esiintyy, on sen oikeutusta syytä pohtia sitä kautta, kuinka suurten vääryyksien poistaminen on tavoitteena, ja millaiset mahdollisuudet asianomaisella on protestinsa esittämiseen.”
Vaikutusmahdollisuuksien ongelma on sittenkin avoin? Oliko sellaisia kansanedustaja Kontulalla? Mutta Kekkonen toisaalta väittää että ne ovat olemassa “demokraattisessa oikeusvaltiossa”, tarkemmin sitä määrittelemättä. Täyttääkö Suomi kriteerit, puhumattakaan Israelista? Nykyinen Suomi ei toivottavasti ole demokratian viimeinen sana.
Kekkosen (sd) kanta lähenee Häkkäsen (kok) kantaa: lakeja on noudatettava. Ero Tuomiojaan ei selity kansalaistottelemattomuuden erilaisista määritelmistä vaan suhtautumista tuohon vaatimukseen — tai kenties erilaisesta henkilöhistoriasta. Kekkosen kanta tuo mieleen SDP:n uuden johdon perusvalinnan 1918 valkoisen terrorin oloissa, Tuomiojan kanta — Sadankomitean harakanvarvasmerkin kantamista myöten — muistuttaa hänen nuoruutensa brittiläisestä CND:sta (Kampanja ydinaseriisunnan puolesta).
Ainakaan nämä poliitikkopuheenvuorot eivät johtaneet perusteisiin eivätkä ongelmattomiin tuloksiin. Voimme ehkä saada siihen johdatusta muiltakin kuin edellä lainatuilta, kuten Jenni Müllerin Kansalaistottelemattomuus demokraattisessa yhteiskunnassa pro gradu -tutkielmasta (Helsingin yliopisto 2015).
Siinä kysytään sitäkin, pitääkö lakia noudattaa ja miksi pitäisi.
