(My TH OS) -todellisuuden jälkeinen kertomus siitä, kuinka kuljimme tulevaisuuden raunioilla.
Keskiviikko
Kello 4.45 juna viheltää itään pitkin kehärataa. Ikkunasta vilisevät aseman paljaassa valossa kylpevät työmatkalaiset, asemille eksyneet laitapuolenkulkijat, makeisia, aitoa avioliittoa sananvapauden varjolla tyrkyttävät ja pikaruokaa kirkuvat mainokset.
Lentokenttä ei ole uninen; se tuskin nukkuu ikinä, uskon sen olevan sukulaissielu aktivistimme Jaakon kanssa, joka selvisi suomesta helleenien maille samoilla silmillä. Kirkas halli on täynnä kaikkia niitä ilmiöitä ja ihmisiä, jotka ovat pieksäneet vuosituhannet vanhan luuskan lailla raahautuneen ihmiskunnan siihen mielettömään ja vaahtosuiseen raviin, jonka lopputulemana on väistämättä tuupertuminen radan pientareelle. Exitin tehneet startup-yrittäjät, jet settaajat, arkilomailijat ja työmatkalaiset parveilevat korventavan kirkkaiksi valaistujen kahviloiden edessä odottamassa stimulanttejaan. Mutta kuten aina, pikaliikennöinnin ja pintakiillon reunuksilla on joukko ihmisiä, joiden alihintaan ostetulla työllä koko lysti kustannetaan: Siirtolaisina tai sotaa ja sortoa paenneiden siivoojien ja laukkujenkäsittelijöiden, kahviloihin ja turvatarkastajiksi alipalkattujen opiskelijoiden ja kaikkien rehellistä ja yhteiskuntaa ylläpitävää työtä tekevien varaan.
Janoon kuolleen merimiehen sanoin: Makein vesi on se, joka on pullossa kädessäsi.
Juon hörpyn ”maailman puhtainta lähdevettä” mikromuovipitoisuuden raja-arvot hädin tuskin alittavasta pullosta, sillä kurkkuani kuivaa, päätä särkee ja huimaa. Janoon kuolleen merimiehen sanoin: Makein vesi on se, joka on pullossa kädessäsi. Vesi on tärkeää.
Klo 7:00. Lentomme lähtee etäpesäkkeenä suomineidon varpaankynnenpinnalla pesivästä JetSet-kasvaimesta ja laskeutuu samaan laskennalliseen aikaan Tukholma-Arlanda lentokentälle. Ikäryhmäni pontevana ja ansioituneena äänitorvena poden syvää ilmastoahdistusta ja pusertavaa vessahätää viidennessä terminaalissa. Kasvojeni edessä avautuu maisema ruotsalaiseen seinään, joka kuiskaa minulle kehnon asettelunsa vuoksi hämmentävän viestin:
Family owned
Always sustainable
Freshly ground coffee
Boulangerie
GMO Chocolaterie
Free Gelaterie
There is no planet B
Klo 8:00. Eksymme Akun kanssa loputtomalta tuntuvaan käytävään, jonka lopussa tavaramme läpivalaistaan uudestaan.
Klo 9:00 pohdimme ruotsalaisen mainonnan näennäistä edistyksellisyyttä, kaikki on kierrätettyä, hiilineutraalia ja eettistä. Vaihdamme joitain sanoja kielistä, kerron oman, jo valmiiksi huteran ruotsini rapistuneen. Aku valistaa minua viittomakielen saloista.
Kellumme räjähdyksellä noin yhdentoista kilometrin korkeudessa. Omasta kulmastani katsottuna siipeen kirjoitettu teksti ”No Step” näyttää tyylitellylltä tavalta kirjoittaa ”pets on”. Nuoli osoittaa siiven takaosaan, jonka alta aukeaa näkymä keskieurooppalaiselle viljelysmaalle. AUTOBAHN näyttää tulehtuneelta ruoskasivallukselta kelmeässä lihassa. Pets on the Lash?, rukoukseni tuskin lentää kuin sana siivillä.*
*David Bowie: Word on a Wing, 1975
Kellumme räjähdyksellä noin yhdentoista kilometrin korkeudessa.
Horisontissa näkyy ydinvoimaloita. Olen kuullut niistä saatavan valtavan määrän vihreää energiaa ja rikastunutta uraania. Olen kuullut tieteilijöiden- ja maailmanjohtajien käsittelevän raskasta vettä. Olen kuullut keinoauringon joskus ravistelleen ikkunalaseja pohjoisnorjassa asti. Otan hörpyn lainatusta pullosta. Vesi on tärkeää, etenkin nyt kun siihen on liuennut hiilidioksidia.
Klo 17.13 Olemme saapuneet majapaikkaamme ja tunnelma on katossa. Vaikka ylikansallisen pääoman kourissa riepotettu kreikka on toipunut osittain talouskriisistään, tosin suolaiseen hintaan: liiketiloja on edelleen tyhjillään, rakennusprojektit seisovat ja elintaso on maltillisempaa kuin kotosuomessa. Katuja koristavat sisukkaiden kreikkalaisten vaali- ja tapahtumajulisteet. Solidaarisuus ja kahdeskymmenes viides päivä vaikuttavat olevan kovaa huutoa.
Klo 17.15 Ruokailun teemana on Mythos ja Gyros. Katutaide tarjoilee myös parhaitaan. Erityisesti tägi Bimbos Against Capitalism tuntuu ajankohtaiselta ja tärkeältä väsyneessä mielessäni. Pohdimme katukissojen laiskuutta, iltapäivän flegmaattisuus johtunee kissan luonteesta yösaalistajana.
Klo 18.00. Olemme oluella ekserhiassa. Köyhyys ja gentrifikaatio vääntävät kättä. Oluthetken katkaisee kahdenkymmenen turtlespukuun sonnustautuneen poliisin kolonna, joka marssii läpi rauhallisen asuinalueen. Osa poliiseista oli peittänyt naamansa roadman kulttuurista tutuin balaklava-huivein.
Torstai
Torstai sujuu rauhallisissa merkeissä. Tutustumme muihin paikalle saapuneisiin aktivisteihin ja kuulemme valkovenäjän ja kreikan heikosta ihmisoikeustilanteesta. Valkovenäläinen Olga on ystävällisin ja lämminhenkisin terroristiksi julistettu ihminen, jota olen koskaan tavannut. Illalla eksyttäydymme Ateenan sivukujille. Juomme kaksi Mythosta ja nautimme paikallisen kasvisravintolan Gyrokset. Omonian kaasukello naurattaa, siellä järjestetään keikkoja ja festareita. Maailman hipsterit yhdistykää! Teillä ei ole muuta menettävää kuin kaasukellonne. (Teksti on kirjoitettu ennen kuin kuulin kaupungin aikeista rakentaa suvilahden päälle Slush-teemaisen pyramidi.)
Perjantai
Tapaamme Syriza ja Diem25 -puolueita. Tapaamisissa on sama tuntu kuin SDPn ja vasemmistoliiton tapaamisissa, ihmiset ovat hyväntahtoisia, mutta toivo asioiden edistymisestä epäilyttää. Juomme valtavat määrät ilmaista pullotettua vettä ja syömme sosiaalidemokraattisilta maistuvia keksejä, joiden uskon olevan sukua digestiiveille. Vesi on törkeää.
Iltapäivällä Andreas kertoo kreikan maanviljelijöiden heikosta tilanteesta, ja maata vaivaavista kuivuusaalloista.
Illalla harhailemme jälleen ympäri Ateenaa. Käymme katsomassa monumentteja sotilasjuntan kaatumisen ajoilta. Kymmenien kilometrien kävely, ja kuumana hohkaavat kadut saavat aivot pehmenemään silken-tofun kaltaiseksi massaksi.
Kaupungin sivukujat heräävät eloon yöllä, ihmiset tupakoivat, jutustelevat ja kuuntelevat musiikkia kaduilla. Meihin suhtaudutaan hieman epäluuloilesti, vaikutamme turisteilta, jotka alustatalouspäissään pikkuhiljaa tekevät naapurustoista liian kalliita paikallisille.
Paluumatkalla näemme köyhemmän puolen kaupungista, osa kujista on täynnä satoja kodittomia, ihmiset polttavat kaasupolttimien päällä Crack-piipuissa Sisa nimistä huumetta, tai injektoivat heroiinia. Köyhyyden ja romahtaneen talouden hintana maksetut ihmiselämät on piilotettu turistien silmiltä varjoihin. En tiedä kummalla puolella kaupungin aaveet piilottelevat, sivukujilla vai kirkkaasti valaistulla pääkadulla.
Vesi on törkeää.
Lauantai
Osoitamme mieltä vesisateessa. Ihmiset kulkevat ohi ja jäävät katsomaan mielenosoitusta hämmästynein ilmein. Kreikkalaisen liikkeen pioneerien puheista paistaa kamppailumme tarpeellisuus. Vuosien 86-90 välillä annetut tuomiot kreikassa olivat kahdesta viiteen vuotta kovaa kakkua.
Syömme, ja lyöttäydyn kreikkalaisten Andreasin ja Stavrosin matkaan. Kuljemme läpi pimenevän Ateenan, neonvalot ja siirtolaisten kioskit loimuavat kastuneilla kaduilla.
Talon nimi, jossa vietämme iltaa tarkoittaa sitä pistettä, jonka jälkeen takaisinkääntyminen on mahdotonta. Viimeisen iltani vietän kaupunkia meille esitelleen Andreasin ja Stavrosin seurassa. Kymmenet Ateenan paahteisilla kaduilla valutetut hikilitrat ja juodut vesigallonat ovat tuoneet meidät läheisiin ja ystävällisiin väleihin. Eräs nimeltä mainitsematon kreikkalainen kertoo miehestä, joka pelastaa kalastusveneeseensä välimereen hukkumaan jätettyjä pakolaisia. Vesi on verta kovempaa valuuttaa kansainvälisen pääoman myllyssä. Myllyn parhaat etuvartiot ovat ehdottomasti talonvaltauksen eteen patsastelemaan jäänyt tusinapäinen joukko mellakkavarusteista Turtlesia.
Keskustelemme uusien ystävien kesken paikallisesta antimilitaristisesta liikkeestä ja juomme hieman alfaa menovedeksi. Lopputulemamme on se, että kreikka ja suomi ovat lähempänä toisiaan kuin kartalla näyttäisi. Onomatopoeettinen sana karákaxa (καρακάξα) tarkoittaa kreikaksi harakkaa, joten ne, jotka teistä ymmärtävät lintujen kieltä, tietävät olevansa samankaltaisempia kuin uskoisittekaan.
Onomatopoeettinen sana karákaxa (καρακάξα) tarkoittaa kreikaksi harakkaa, joten ne jotka teistä ymmärtävät lintujen kieltä, tietävät olevansa samankaltaisempia kuin uskoisittekaan.
Sunnuntai
Lento takaisin Turkish Airlinesilla (Onko Türkiyeish Äyeiliyëns korrektin nationalistinen kirjoitusasu?) kuitenkin pyyhkii kaiken oppimani pois ja päätän myydä sieluni tämänhetkiselle konsensukselle. Lippuun sisältyvät pienet viinipullot, lämpimät sämpylät ja ainoastaan hieman limainen hedelmävälipala kääntävät katseeni pois Kreikasta, Kurdistanista ja muista alueista, joilla turkin sotaisa ulkopolitiikka tekee tuhojaan (Vaikka katselimmekin Vilin kanssa Györgos Lathimoksen kehnohkoa Dogtooth-nimistä elokuvaa koko lennon). Ihmettelen miten lentohenkilöstön hädin tuskin päänpäällä keikkuvat baretit pysyvät paikoillaan kallistuvassa lentokoneessa.
Paluujuna kotiin on kuin grillin piha yöllä, joka paikka on täynnä väsymystä ja kurkkusalaattia. Alistun kohtalooni, ja kuuntelen hiljaa miten armeijaan palaavat sotilaspojat ilakoivat kuka mistäkin. Pojilla näyttää olevan perhosia vatsassa, ensi viikolla tapahtuu varmaan jotain jännittävää. Oman vatsani perhoset ovat sulaneet viinin ja hedelmävälipalan sekaiseksi mössöksi. Voin hieman pahoin, joten hörppään vähän vissyvettä.
Teksti ja kuvat: Mitja Jakonen