Anarkistiaktivisti ja kirjailija Peter Gelderloos kritisoi väkivallattomuutta puheenvuorossaan Varjokirjamessuilla lokakuussa 2020. Niin ikään Varjokirjamessuilla esiintynyt Timo Virtala käsittelee Gelderloosin esittämiä argumentteja tässä artikkelissa.
FIGHTING FOR PEACE IS LIKE FUCKING FOR VIRGINITY
Puheenvuoronsa aluksi Peter Gelderloos kertoo, ettei hän kritisoi kaikkea, joka ei ole väkivaltaa, vaan vain eksklusiivista näkökulmaa kansalaisvaikuttamiseen. Hän kritisoi sitä, että “eräät piirit määrittelevät tietyt keinot väkivallattomiksi, ja kieltävät ja delegimitoivat sen jälkeen kaikki muut vaikuttamisen keinot.”
Tästä Gelderloosin kommentista tulee mieleen kaksi väkivallattomuuden määritelmään liittyvää kysymystä: Onko kaikki se, mikä ei ole väkivaltaa, väkivallattomuutta? Entä onko kaikki se, mikä ei ole väkivallattomuutta, väkivaltaa? Oma vastaukseni kumpaankin kysymykseen on kieltävä. Tietyt toimintamuodot ovat väkivaltaa ja tietyt väkivallattomuutta, mutta on myös olemassa toimintamuotoja, jotka eivät ole kumpaakaan.
Näistä kolmesta toimintamuodosta en olisi kieltämässä kuin yhtä: väkivaltaa. Mielestäni väkivalta on paitsi moraalisesti kestämätöntä, myös tehoton tapa päästä haluttuun päämäärään.Tämä pätee niin yksilön, valtion kuin kansalaisjärjestöjenkin tasolla. Muita kuin väkivaltaisia keinoja en ole kieltämässä, vaan päinvastoin katson, että taktiikoiden moninaisuus on nimen omaan väkivallattomuuden vahvuus.
Gelderloosin puheenvuorosta käy ilmi, että hän taistelee yhteiskunnissamme piilossa olevia väkivaltaongelmia, kuten rasismia, köyhyyttä, epätasa-arvoisuutta, poissulkemista ja sortoa vastaan. Tästä syystä uskallan tulkita, että jaamme hänen kanssaan yhteisen tavoitteen väkivallan vähentämiseksi yhteiskunnan kaikilta sektoreilta. Tähän tavoitteeseen pyrkiminen väkivallan avulla on mielestäni yksiselitteisesti absurdia. Fighting for peace is like fucking for virginity.
VERTAILEVASTA TUTKIMUKSESTA
Gelderloosin mukaan “Kun väkivallattomuuden tehokkuutta tutkitaan, sitä ei tarkastella suhteessa muihin taktiikoihin. Sitä tarkastellaan ikään kuin se olisi ainoa legitiimi keino vaikuttaa ja sulkea pois kaikki muut keinot.”
Väitettä on vaikea ymmärtää. Tätähän nimenomaan teki Gelderloosillekin tuttu Erica Chenowethin ja Maria Stephanin kirja Why Civil Resistance Works: vertasi väkivallattomia vaikuttamiskeinoja väkivaltaisiin. Gelderloos mainitsee yksittäisiä onnistuneita väkivaltaisia kampanjoita ja kritisoi sitä, etteivät ne päätyneet mukaan tutkimukseen.
Chenowethin ja Stephanin kirja on akateeminen tutkimus, jonka alussa tutkimusmetodi, kuten on tapana, käydään perusteellisesti läpi. Kampanjat, joihin Gelderloos viittaa, rajattiin pois niiden pienen koon takia.
Vertailtavien kampanjoiden valitseminen ja jakaminen väkivaltaisiin ja väkivallattomiin ei ole helppoa eikä yksiselitteistä. Kyse on vaikeasta ja uudesta tutkimusalueesta. En olisi lainkaan yllättynyt, mikäli tutkimusmetodista löytyy vielä puutteita ja korjattavaa. Näinhän tiede toimii. Olisi toivottavaa, että muut tutkijat jatkavat Chenowethin ja Stephanin viitoittamalla tiellä ja tekevät rinnakkaisia tutkimuksia ja kehittelevät metodia entistä paremmaksi.
VÄKIVALTAISESSA MAAILMASSA VÄKIVALLATTOMUUS ON RADIKAALIA
Gelderloos mainitsee vähätellen väkivallattomuusaktivistien paljon käyttämän argumentin, että koska elämme väkivaltaisessa maailmassa, väkivallattomuus on erilaista ja radikaalia. Gelderloos sanoo tätä kliseeksi perustelematta kuitenkaan millä tavalla se ei pidä paikkansa. Sen sijaan hän siirtyy kritisoimaan väkivallattomuuskirjallisuutta sen kaupallisesta menestyksestä.
“Ja kuitenkin joka kerta kun joku keskinkertaisuus kirjoittaa kirjan väkivallattomuudesta, siitä tulee välitön bestselleri, koska se saa tukea suurilta kapitalistisilta kirjakustantamoilta, progressiiviselta medialta ja valtavirtamedialta, ja kirjoittajat saavat palkintoja.”
Kanssakirjailijoiden haukkuminen keskinkertaisuuksiksi kertonee enemmän kritisoijasta itsestään kuin kritiikin kohteesta. Gelderloos toistaa tämän argumentin ainakin kolmeen kertaan: hänelle kirjojen kaupallinen menestys, niiden saama julkisuus ja niiden saamat palkinnot tuntuvat olevan todisteita niiden huonoudesta.
Miten Gelderloos mahtaisi reagoida, jos hänen oma kirjansa myisi ja saisi palkintoja?
CHENOWETHIN USKOTTAVUUDESTA
Gelderloos pitää Chenowethin asennoitumista väkivallattomuuteen tekopyhänä, koska hän on työskennellyt aikoinaan Yhdysvaltojen puolustus- ja ulkoministeriössä ja tukenut siten Yhdysvaltojen Afganistanin miehitystä.
Itse näen asian juuri päinvastoin. Se, että Chenoweth on nähnyt väkivallan dynamiikkaa maailman voimakkaimman väkivaltakoneiston perspektiivistä, antaa hänen näkemyksilleen lisäarvoa. Chenoweth suhtautui tutkimusta aloittaessaan väkivallattomiin metodeihin epäilevästi ja oletti väkivaltaisten metodien olevan tehokkaampia. Tutkimuksen lopputulos – että osallistujamäärällä laskettuna maailman suurimmat väkivallattomat vallankumoukset, miehitysten vastustamiset ja itsenäisyyskamppailut ovat olleet viimeisen sadan vuoden aikana lähes kaksi kertaa tehokkaampia kuin väkivaltaiset – oli Chenowethille yllätys, ja sai hänet kääntymään väkivallattomuuden kriitikosta sen puolestapuhujaksi.
KAPITALISTIEN HALUISTA
“Ei ole yllättävää, että hallitukset haluavat sinun olevan väkivallaton kun menet kadulle, ei ole yllättävää että kapitalistit ja eliitit tukevat väkivallattomuutta niin voimakkaasti. Koska he voivat käyttää mitä taktiikkaa he ikinä haluavat, he voivat mattopommittaa maita ja käyttää rakenteellista väkivaltaa ja me, jotka vastustamme tätä, meidän tulisi vain kysyä kauniisti, ehkä sulkea katu, mutta eipä paljon muuta.”
Väite, että maailman kapitalisteilla, eliitillä ja hallituksilla olisi yhtenäinen suhtautuminen väkivallattomaan kansalaisaktivismiin on monimutkaisen totuuden yksinkertaistamista, suoraan sanottuna populismia. Patrian tai Teslan hallitusten puheenjohtajien, prinssi Charlesin, Donald Trumpin ja Sanna Marinin toiveet ja reaktiot vaikkapa Elokapinan protesteihinovat taatusti eriävät.
Tämä ei tarkoita, etteikö kansalaisaktivismillakin olisi vastustajansa. Niitä on, ja toki on mahdollista pohtia heidän toiveitaan. Heidän toiveinaan lienee kansalaisaktivismin epäonnistuminen, metodeista he tuskin piittaavat. Tämä tuo meidät takaisin sen kysymyksen äärelle, mikä on tehokkain vaikuttamisen muoto.
Nähdäkseni väkivalta ei sitä ole. Ensinnäkin väkivalta on laitonta, joten virkavallalla on paitsi juridinen mahdollisuus, jopa velvollisuus puuttua siihen välittömästi. Toisin kuin Gelderloos väittää, nähdäkseni poliisin on huomattavasti helpompi tyhjentää väkivaltaa käyttävien protestoijien valtaama alue kuin väkivallattomien. Toisekseen väkivallalla on (syystäkin) huono maine, joten väkivaltaa käyttävien on vaikea saada taakseen ulkopuolisten sympatiaa ja tukea. Kolmannekseen väkivaltaisen kamppailun voittaa yleensä se, jolla on käytössään suuremmat resurssit.
Kansalaisjärjestöjen kannattaa miettiä tarkkaan, millaiseen taisteluun lähtevät. Slobodan Milosevicin kaataneeseen väkivallattomaan vallankumoukseen Serbiassa vuonna 2000 osallistunut Srdja Popovic on huomauttanut, että jos haluaa voittaa Mike Tysonin, häntä ei kannata haastaa nyrkkeilykehään, vaan shakkilaudan ääreen. Eli jos haluat kaataa diktaattorin, häntä ei kannata haastaa aseelliseen yhteenottoon, vaan sen sijaan lähteä mittaamaan, kummalla on parempi brändi, huumorintaju, kumpi on kansan keskuudessa suositumpi, kumman joukkoihin on mukavampi kuulua, kummalla on paremmat bileet.
HISTORIAN YKSINKERTAISTAMISESTA
Gelderloos kritisoi väkivallattomuustutkimusta historian yksinkertaistamisesta, siitä että monimuotoiset itsenäisyystaistelut nähdään yksinomaan väkivallattomina.
Tässä kohtaa kritiikki osuu osittain oikein. Intian itsenäistyminen, Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike ja Etelä-Afrikan vapautuminen apartheidista ovat vetäviä tarinoita, joita kerrotaan yhä uudestaan lehdissä, kirjoissa, elokuvissa ja oppikirjoissa niin alakoulussa kuin yliopistossakin. Alakoulun opettaja tai asiantuntija, joka saa uutislähetyksessä kaksi minuuttia aikaa tiivistää monimutkainen todellisuus kaikille ymmärrettäväksi tietopaketiksi, joutuu väkisinkin yksinkertaistamaan. Mutta en usko että löytyy sellaista väkivallattomuusasiantuntijaa, joka ei tietäisi näissä kampanjoissa olleen myös väkivaltaisia elementtejä.
Keskeinen kysymys ei ole tapahtuiko näissä kampanjoissa väkivaltaisuuksia – yksiselitteinen vastaus siihen on kyllä – vaan oliko näistä väkivaltaisista elementeistä kampanjoiden päämäärien kannalta haittaa vai hyötyä.
Otetaan esimerkiksi kaksi Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen kannalta keskeistä voittoa, Yhdysvaltain senaatissa vuonna 1964 hyväksytty Civil Rights Act ja vuonna 1965 hyväksytty Voting Rights Act, joiden avulla institutionaalinen rasismi kiellettiin koko maassa. Onko Gelderloos todella sitä mieltä, että senaatissa pelättiin afroamerikkalaisia, ja siksi heille annettiin näissä asioissa periksi? Mielestäni asi oli juurikin päinvastoin: että Martin Luther King Jr:n sivistyneen, sitkeän, uhrautumisvalmiin, rehellisen ja suoraselkäisen väkivallattoman toiminnan ansiosta senaatissa nähtiin vanhojen lakien ja käytäntöjen vanhanaikaisuus ja moraalittomuus.
TIMO VIRTALA
Sosiologi, tietokirjailija, rauhanaktivisti
Sekä Peter Gelderloosin puheenvuoro että Timo Virtalan haastattelu Väkivallattomuuden voima -kirjasta ovat katsottavissa Varjokirjamessujen YouTube-kanavalta.
