Nato-jäsenyyden kannatus kasvoi Venäjän hyökkäyksen jälkeen räjähdysmäisesti. Miten shokkidoktriinin käsite auttaa meitä ymmärtämään muutosta, ja minkälaiseen valoon tämä analyysi asettaa antimilitaristisen rauhanliikkeen?
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, ja toukokuussa Suomi ja Ruotsi hakivat Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Helsingin Sanomien kyselyiden mukaan Nato-jäsenyyden kannatus kasvoi noin 28 prosentista 73 prosenttiin vuoden 2022 tammikuun ja toukokuun välissä.
Muutos on käsittämättömän nopea, ja ansaitsee laajaa akateemista ja kevyempääkin tarkastelua. Antimilitaristisesta näkökulmasta kyseessä on merkittävä tappio, sillä oletettavasti pian toteutuvan jäsenyyden myötä suomalainen yhteiskunta militarisoituu entisestään.
Hallituksen esityksen mukaan Nato-jäsenyys lisää Itämeren alueen vakautta nostamalla sotilaallisen voimankäytön kynnystä. Korkeamman kynnyksen ylittyessä ovat seurauksetkin todennäköisesti kovemmat. Lisäksi Suomi sitoutuu osallistumaan muiden jäsenmaiden, kuten ihmis-
oikeuksia polkevan Turkin puolustukseen. Turkki on viime aikoina taas pommittanut Pohjois-Syyrian kurdien autonomista aluetta Rojavaa.
Nato-jäsenyys myös lisää sotilasmenoja Suomessa sekä jäsenmaksun että lisähenkilökunnan myötä. Ydinaseiden sijoittaminen Suomeen on vielä epävarmaa, mutta Naton ydinaseiden taakse suojautuminen vie pohjan Suomen ydinaseriisuntapolitiikalta. Toistaiseksi ei myöskään ole tiedossa, vaikuttaako jäsenyys asevelvollisuuteen. Sekä Puolustusvoimat että puolustusministeri ovat kiistäneet, että muutoksia olisi jäsenyyden takia tiedossa. Samaan aikaan puheet kutsuntojen laajentamisesta koko ikäluokkaan ovat nähdäkseni yleistyneet.
Miten voimme ymmärtää Nato-mielipiteiden radikaalia muutosta ja vastustaa militarismia tässä tilanteessa? Minkälaisia vaihtoehtoja rauhanliike, antimilitarismi ja pasifismi tarjoavat, ja mikä niiden rooli voi tässä tilanteessa olla?
Ajatus shokkidoktriinista voi valaista kehitystä. Termi on peräisin Naomi Kleinin kirjasta The Shock Doctrine (suom. Tuhokapitalismin nousu), ja viittaa uusliberaalin talousopin isähahmo Milton Friedmaniin. Friedmanin kuuluisa sitaatti poliittisesta muutoksesta on vapaasti suomennettuna, että todellinen muutos tapahtuu vain kriisin (todellisen tai kuvitellun) seurauksena, ja että tämän muutoksen luonne riippuu saatavilla olevista ideoista.
Kirjassaan Klein kertoo muun muassa Chilen 1970-luvulla tapahtuneesta sotilasvallankaappauksesta ja sitä seuranneesta uusliberalisoinnista, sekä New Orleansin koulujen yksityistämisestä Katrina-hurrikaanin jälkimainingeissa. Shokkidoktriinin periaate on, että kriisin tai shokin seurauksena on mahdollista saada aikaan suuria poliittisia muutoksia, koska kriisissä yhteiskunnallinen jatkuvuus särkyy ja yhteiskunta on muovautuvampi kuin yleensä.
Vaikka Klein kirjoittaa nimenomaan kapitalismista ja markkinoiden laajentamisesta shokkien seurauksena, on sama dynamiikka havaittavissa myös muussa politiikassa, kuten sotilaallisessa puolustuksessa (eikä militarismia voi tarkastella ilman kapitalistista aseteollisuutta).
24. helmikuuta oli kiistämättä shokki. Vaikka liikehdintää Ukrainan ja Venäjän rajalla oli seurattu jo pitkään ja jännitteet olivat kasvussa, tuli hyökkäys lähes kaikille yllätyksenä. Mitkä olivat “saatavilla olevat ideat”, mitä tulee suomalaiseen puolustuspolitiikkaan? Siinä missä Nato-optio on ollut käsien ulottuvilla jo vuosikymmenet, ei vastaavaa antimilitaristista vaihtoehtoa ole saatavilla. Sotilaallisen kriisin aikana aseistariisunta tai kokonaisvaltainen turvallisuus eivät ole reaalipolitiikan piirissä.
Rauhantyö on samaan aikaan sekä hidasta reformia ja pieniä askelia että toisaalta utopistista maailmanlaajuista aseriisuntaa. Saatavilla ei ole konkreettisia, helppoja toimenpiteitä. Nato-jäsenyyden vaihtoehto oli käytännössä olla tekemättä mitään. Mutta kriisi vaatii toimintaa. Niinpä Suomen Nato-prosessissa on nähtävillä vaihtoehdottomuuden politiikkaa. Vaikka valtiojohto antoi odottaa virallisten kantojensa kanssa toukokuun ylivoimaisiin gallup-tuloksiin saakka, oli viimeistään maaliskuun puolivälissä selvää, että presidentti ja pääministeri, kuten kaikki suurimmat puolueet, tulevat kannattamaan jäsenyyttä.
Vaihtoehdottomuudesta voi syyttää mediaa, poliitikkoja tai kansallista traumaa, mutta taustalla on myös rauhanliikkeen kykenemättömyys esittää vaihtoehtoja, Suomessa tai maailmanlaajuisesti. Sen sijaan, että rauhanaktivistit keskittyvät maalailemaan taivaanrantaa, on vakavasti ohdittava, millainen kehityskulku voi viedä meidät rauhanomaisempaan tulevaisuuteen. Venäjän militaristista, kansallismielistä autokratiaa on katsottava selväpäisesti.
On kenties niin, että tällaisen valtion naapurina Suomen on oltava aseellisesti hyvin varautunut. Laajamittaista kansannousua tai radikaalia demokraattista käännettä on Venäjää pitkään seuranneen kirjailija Antti Rautiaisen mukaan turha odottaa. Nato-prosessin lähestyessä loppuaan on antimilitaristien syytä katsoa tulevaan. Miten taistella militarismia vastaan sotilasliiton jäsenenä ja Venäjän naapurina? Voiko jäsenyys helpottaa suomalaisten aseistakieltäytyjien asemaa edesauttamalla asevelvollisuudesta luopumista? Mitä aseriisunta ja epämilitarisoiminen tarkoittavat käytännössä, lyhyellä ja pitkällä aikavälillä?
Shokkidoktriini kertoo meille, että vaihtoehdoilla on merkitystä, varsinkin shokkien aikana. Shokeista tuskin on pulaa lähitulevaisuudessa, kun ympäristökriisit kärjistyvät ja maailman yksinapaisuus jatkaa heikentymistään. Tämä mahdollistaa suuria mullistuksia, mutta näiden mullistusten luonne on avoin.
Antimilitarististen, rauhanomaisten vaihtoehtojen jatkuva esilläpitäminen ja suora edistäminen on välttämätöntä, jotta voimme kääntää huolestuttavan kehityskulun. Kysymyksiin ei ole helppoja tai selkeitä vastauksia, ja lukija huomannee, etten ole vielä itse esittänyt yhtäkään.
TEKSTI JA KUVA: PAULI PUTKINIEMI