Uskonto ja uskonnollisuus jakavat mielipiteitä voimakkaasti. Yhtäältä uskonto voidaan nähdä voimavarana, jonka avulla ihmiset saattavat pyrkiä kohti hyvää ja aiempaa moraalisempaa elämää. Esimerkiksi teologi David Bentley Hart on argumentoinut, että kristinusko tietyssä mielessä keksi ihmisyyden: antiikin maailman julma ja raaka yhteiskunta alkoi pikkuhiljaa inhimillistyä kristinuskon nousun myötä.
Pikkuhiljaa vakiintui käsitys jonkinlaisesta, joskin nykykatsannossa varmasti tavattoman ohuesta yleisestä ihmisarvosta – että aivan mitä tahansa ei voi toiselle ihmiselle tehdä. Toisaalta monet ovat myös huomauttaneet, että juuri uskonnot löytyvät monien konfliktien taustalta. Tai kuten Jeesus itse toteaa evankeliumissa: “Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tulluttuomaan rauhaa, vaan miekan” (Matt. 10:34).
Ei olekaan yllättävää, että kristinusko on kahden vuosituhannen aikana ollut monen konfliktin taustalla tai jopa niiden ytimessä. Mutta myös rauhallisempana uskontona usein pidetyn buddhalaisuuden nimissä on sodittu lukuisia kertoja. Tällä hetkellä ajankohtainen esimerkki koskee Myanmarin islaminuskoisten rohingyojen kokemaa etnistä vainoa, jonka keskeisinä taustaideologeina toimivat eräät buddhalaismunkit.
Kristinuskon, islamin ja buddhalaisuuden sotaisa historia liittyy osittain siihen, että ne ovat tosiasiallisesti lähetysuskontoja. Kun oikea sanoma olisi levitettävä kaikkien kansojen keskuuteen, ongelmaksi muodostuvat ne, joille oikea sanoma ei syystä tai toisesta kelpaa. Tästä näkökulmasta on selitettävissä se, että sama taho, Pyhä istuin, joka siunasi ristiretket, pyrki läpi keskiajan myös rajoittamaan sodankäyntiä erilaisin kielloin.
Usein uskonnon ja sodan yhteys näyttää naurettavalta, jos kyse on meille vieraasta käytännöstä. Kun uutisissa kerrotaan ortodoksipappien siunaavan Venäjän armeijan ohjuksia tai panssarivaunuja, voi touhu näyttää suomalaisista suorastaan koomiselta. Miksi ihmeessä mannertenvälisiä ohjuksia siunataan?
Toisaalta samalla jää huomaamatta, että myös Suomessa uskonto ja sota ovat perinteisesti kietoutuneet toisiinsa, sillä sotilaspappi-instituutiolla on Suomessa pitkät perinteet. Myös jatkosotaa oikeutettiin virallisen narratiivin tasolla luomalla jopa kuvaa pyhästä sodasta jumalatonta Neuvostoliittoa vastaan.
Samaan aikaan Stalin joutui kuitenkin väliaikaisesti parantamaan ortodoksisen kirkon asemaa, jotta neuvostoliittolaisten sotatahto olisi saatu pidettyä tarpeeksi korkealla. Pelkkä isänmaallisuus ei riittänyt suuren isänmaallisen sodan ideologiseksi polttoaineeksi.
Uskonto dynaamisena osana yhteiskuntaa
Uskonnon ja yhteiskunnan suhdetta analysoitaessa keskeinen ongelma koskee sitä, luoko uskonto yhteiskunnan vai luoko yhteiskunta uskonnon. Kenties totuus löytyy jostain puolivälistä: tietynlaisissa historiallisissa oloissa voi syntyä tietynlaisia uskonnollisia järjestelmiä, jotka puolestaan voivat suunnata muuta sosiaalista järjestystä tiettyyn suuntaan.
Esimerkiksi Martti Lutherin käynnistämä reformaatio oli mahdollinen oikeastaan vasta kirjapainon keksimisen myötä, mutta silti luterilaiset Pohjoismaat ovat yhteiskuntina olleet aina varsin erilaisia kuin ne maat, joissa kalvinismin merkitys on historiallisesti ollut suurempi.
Ihmiskunnan kulttuurihistoriassa maaomistuksen, maanviljelyn ja pysyvän asutuksen synty on eräänlainen uskonnollisten käsitysten kehittymisen vedenjakaja, sillä sen myötä uskonnolliset käsitykset muuttuivat merkittävästi. Myyttisten esi-isien merkitys kasvoi ja jumalat muuttuivat usein aiempaa ankarammiksi. Maanviljelyn myötä sodankäynti muuttui aiempaa raaemmaksi ja laajamittaisemmaksi, ja uskonnolliset käsitykset muuttuivat usein vastaamaan uutta tilannetta.
Monien metsästäjäkeräilijöiden uskonnollisille käsityksille oli ominaista ajatus etäisestä luojajumalasta, joka ei luomistyönsä tehtyään juuri vaikuta maailman menoon. Arkisessa elämässä erilaiset alemman tason yliluonnolliset olennot olivat tärkeämpiä. Useille metsästäjäkeräilijöiden tuotantomuotoa noudattaneille kansoille oli ominaista animismi eli ajattelutapa, jonka mukaan yksittäisiin luonnonkohteisiin ja ilmiöihin liittyy henkiä.
Luonnonuskonnoille ominaista oli se, että uskonto ei ollut muusta elämästä erillinen osa-alueensa. Modernista näkökulmasta uskonnolliseksi miellettävät käsitykset ja ajatukset leikkasivat ja määrittivät varsinaisten uskonnollisten rituaalien lisäksi koko elämää. Ajatus siitä, että uskonnolliset käsitykset lävistävät ja määrittävät koko elämäntapaa, tuntuu modernin yhteiskunnan kasvatista oudolta ja kenties ahdistavaltakin.
Modernin yhteiskunnan sekularisoitunut kasvatti jakaa silti erään yhteisen piirteen joidenkin metsästäjäkeräilijöiden kanssa: epävarmuuden tuonpuoleisesta. Monet metsästäjäkeräilijät suhtautuivat tuonpuoleiseen jopa hieman välinpitämättömästi. Elämä on pikemminkin tässä ja nyt.
Usein metsästäjäkeräilijöiden uskomuksiin liittyi myös jonkinlainen ajatus ihmisten ja riistaeläinten tasa-arvoisuudesta: myös riistaeläimillä on oma sosiaalinen järjestyksensä kuten ihmisilläkin. Samalla ne ovat lajeina ikään kuin samanarvoisia ihmisen kanssa. Ihminen elää vastavuoroisessa suhteessa muiden eläinlajien kanssa.
Entisaikojen suomalaiseen maatalouskulttuuriin kuuluneet karhunmetsästykseen liittyneet karhunpeijaiset rituaaleineen olivat kenties jonkinlainen kulttuurinen jäänne tällaisesta ajattelusta. Kaadetun karhun ritualistisen kunnioittamisen avulla oli tarkoitus sovittaa metsästyksen tuottama kauhistuttava epäsuhta lajien välillä: metsästäjät todella olivat surmanneet karhun ja sitä syömällä anastaneet itselleen sen elinvoiman. Kunnioittava rituaali takasi sen, että karhun sielu oli tyytyväinen, jolloin se saattoi palata metsään ja syntyä uudeksi karhuksi.
Luonnonkansojen romantisoinnin vaarat
Toisaalta metsästäjäkeräilijöiden uskonnollisia käsityksiä ei ole syytä romantisoida liikaa. Kun rousseaulaisen jalon villin pintaa vähän raaputtaa, saattaa monesti kohdata julman pääkallonmetsästäjän, jonka kosmologiassa satunnaisten sotavankien rituaalikidutus näytteli merkittävää osaa.
Erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen taipumus sotavankien kiduttamiseen on varsin hyvin dokumentoitu. Tapaa harjoittivat maanviljelyksellä eläneiden heimojen lisäksi myös monet keräilytaloudessa eläneet heimot. Toisaalta on epäselvää, missä määrin keräilytaloudessa eläneiden heimojen kohdalla nämä tavat on omaksuttu hierarkkisempien yhteiskuntien kanssa käytyjen konfliktien seurauksena.
Luonnonkansojen ja myös varhaisten maanviljelijöiden uskontoja voisi silti pitää rauhanomaisina lähetysulottuvuuden puuttumisen vuoksi. Esimerkiksi tutkimuskirjallisuudessa usein hyvin rauhanomaisena kansana mainitut New Mexicon pueblo-intiaaneihin kuuluvat zunit eivät halua tehdä muusta maailmasta opetuslapsiaan, vaan noudattaa ikiaikaisia rituaalejaan mahdollisimman tarkasti ja huolellisesti.
Toisaalta uskonnollisten käsitysten mieltäminen oman sisäryhmän yksinoikeudeksi pitää aina sisällään myös etnosentrismin mahdollisuuden: juuri me olemme kaikkia muita parempia. Jo hyvin varhain ihmiskunnan historiassa on epäinhimillistetty ulkopuolisten ryhmien edustajia. Useiden luonnonkansojen kohdalla kansan omankielinen nimitys tarkoittaa ihmistä, kun taas naapurikansat voivat olla esimerkiksi raa’an lihan syöjiä, kirpunmunia tai vaikkapa ihmishahmoisia
käärmeitä.
Nykyajan konfliktien repimässä maailmassa erilaisten uskonnollisten ja kulttuuristen traditioiden on kyettävä dialogiin keskenään. Samalla lähimmäinen on kyettävä näkemään nimenomaan siinä ihmisessä, jonka tavat ja uskomukset poikkeavat omistamme.