Kun Jumala kääntää itse luonnon sotaa käyviä vastaan.
Länsimaisen yleisön etsiessä tietoa islamista ja muslimeista, kohtaa se usein ryöpyn sekavaa ja usein poliittisesti värittynyttä materiaalia. Väitteet verenhimoisista muhamettilaisista dominoivat oikeiston mediatilaa. Vasemmiston parissa taas harvoin käydään tarkasti ja konkreettisesti läpi islamin pasifistisia elementtejä tai antimilitaristisia suuntauksia, ja omalta osaltaan myös usein ylläpidetään epäakateemisia tai jopa vahingollisia näkökantoja islamista, jossa pahimmillaan vähätellään islamisteja.
Tämä jättää tiedonsaannin aiheesta ikävään limbotilaan kaikille niille, jotka eivät ole valmiita tutustumaan akateemiseen materiaaliin, vaan haluavat nopeita vastauksia. Vaikka valveutuneisuus globaalipoliittisesti näinkin tärkeässä asiassa onkin tänä päivänä tärkeää, ei monella ole siihen joko mahdollisuuksia tai kiinnostusta. Antimilitaristiset muslimit tämä taas jättää tilanteeseen, jossa he saavat muilta antimilitaristeilta surullisen vähän tukea, samaan aikaan kun iso osa globaalista oikeistosta pitää heitä valehtelijoina ja jihadistien myyrinä.
Tämän artikkelin tarkoitus on antaa lyhyt läpiluotaus siihen, minkälaisia niin pasifismin kuin antimilitarismin muotoja islamin kirjosta löytyy, sekä mihin ne pohjautuvat ja miten ne käytännössä ovat ilmentyneet niin historian saatossa kuin nykypäivänä.
Tappaminen on aina syntiä
Koraanin suhde väkivaltaan ja sotaan on sinänsä simplistinen, mutta perehtymättömälle helposti vääristeltävä, jota niin jihadistisotaherrat kuin Yhdysvaltain radikaalit evankelikaalitkin usein käyttävät suurimpana työkalunaan. Käytännössä koranistinen filosofia mielletään akateemisesti aina pasifistiseksi, mutta pasifismiksi jossa itsepuolustus nähdään joskus välttämättömänä pahana, ja sota syntinä johon poliittiset tahot sortuvat riippumatta hurskaiden toiveista rauhaan.
Yhdessä asiassa Koraani on kuitenkin tiivis ja ehdoton; tappamisen suuruus syntinä. Se opettaa, että: “Jos tapat yhdenkin ihmisen, on kuin olisit tappanut koko ihmiskunnan, ja kun autat yhtäkin ihmistä, on kuin olisit auttanut koko ihmiskuntaa”. Koraani on täynnä antimilitaristisille muslimeille rakkaita sodanvastaisia kertomuksia, joissa Jumala esimerkiksi paheksuu niin paljon sodankäyntiä, että hän kääntää luonnonvoimat ja eläimetkin käymään sotaa
käyvien kimppuun.
Koraanin yleispätevä ja poikkeukseton filosofia siis luo hyvin selvän asetelman tilanteesta, jossa hyveellinen ja oikeamielinen ihminen ei sodi tai tapa, ja pyrkii auttamaan ja tuntemaan muita ihmisiä parhaansa mukaan, mutta maailmasta jossa ihminen saattaa joutua itse suojelemaan itseään vääryydeltä ja julmuudelta. Väkivallan hyväksyttävyyttä käsitteleviä jakeita edeltää aina pitkä lista kriteerejä, jolloin sitä voidaan edes millään tavalla oikeuttaa, syntisyydestä huolimatta. Esimerkiksi usein siteeratut jakeet vääräuskoisten tappamisesta kertovat reaalimaailmassa tarkkaan määritellyistä tilanteista, jossa muslimien maa on valloitettu, uskonnonvapaus ja vapaa liikkuminen estetty valloittajan toimesta, tai esimerkiksi islamissa erittäin suuressa arvossa pidetyt rauhansopimukset rikottu ja sota aloitettu heitä vastaan. Koraanin mukaan myös pyhän sodan itsensä tarkoitus määritellään tarkkaan moskeijoiden, kirkkojen, synagogien, luostarien ja muiden pyhättöjen suojelemiseksi.
Kun kyseisiä massiivisia, historiallisia esimerkkejä, kertomuksia ja lainauksia pullollaan olevia kokonaisuuksia ei lue läpi, on yksittäisiä jakeita helppo hyödyntää niin jihadistiryhmittymää perustaessa kuin ksenofobista propagandaa kirjoittaessa. Myös sodankäynnille on asetettu tarkat rajat, siltä varalta että siihen ajaudutaan. Siviilien vahingoittaminen ja poltetun maan taktiikka ovat ehdottomia syntejä, ja alueen valloittajalle asetetaan ehdoton vastuu rikastuttaa aluetta ja panostaa sen infrastruktuuriin.
Itse profeetta Muhammed (rauha hänelle) käytti kohtaamastaan sorrosta ja väkivallasta huolimatta yli 13 vuotta toimien vain rauhanomaisin keinoin, kunnes hengenvaaran asettaman pakon jälkeen lopulta tukeutui hillittyyn ja säänneltyyn väkivaltaan.
Yllä läpikäydyn noudattaminen on kuitenkin ollut historiallisesti todella vaihtelevaa, sillä esimerkiksi vasta kolmas profeetta Muhammedia (rauha hänelle) seurannut muslimimaailman johtaja otti näitä rajoitteita sotaan ja väkivaltaan edes käyttöön, kun taas Pohjois-Afrikka ja Andalusia ovat täynnä historiallisia kohteita, jotka sen ajan valloittajat ovat rahoittaneet pyrkimyksissään hurskauteen sodasta huolimatta. Kuten aina, filosofinen idylli ja käytäntö eivät
aina kohtaa, eikä islam ole tälle ilmiölle sen immuunimpi kuin muutkaan uskonnot.
Antimilitaristiset suuntaukset islamissa
Akateeminen tilitys islamin uskonopin suhteesta rauhanomaisuuteen ja väkivaltaan on kuitenkin monelle yksinään laiha lohtu tilanteessa, jossa islamistinen äärioikeisto jihadisteineen kylvää kauhua. Jo 1700-luvulta asti ovat monet poliittiset tahot kirjoittaneet omat uskonnolliset manifestinsa höystettynä muutamilla katkelmilla Koraanista ja Hadith-perimätietokokoelmista, luoden uusia väkivaltaa keskiössään pitäviä uskonnollisia liikkeitä.
Lähi-idän, Etelä-Aasian ja Afrikan antimilitaristinen islam on myös aina ollut hyvin paljon niin kolonialisteja kuin paikallisia diktaattoreja ja sotaherroja vastustavaa. Tästä johtuen sotilaalliset yritykset puhdistaa maita lukuisista antimilitaristisista tai edes pasifistisista suuntautumuksista ovat olleet yleisiä ja monesti uhkarohkeita yrityksiä, jossa jopa radikaali äärioikeistolainen vähemmistö yrittää puhdistaa maata pasifistisesta enemmistöstä kuten Saddam Husseinin Irakissa.
Varsinkin Saudi-Arabiassa, Nigeriassa, Somaliassa, Iranissa ja Pakistanissa ovat esimerkiksi monet suufilaiset edelleen vainottuja, ja niin islamistit kuin myös Iso-Britannia, Ranska ja Yhdysvallat ovat aktiivisesti tukeneet ja rahoittaneet heitä vastustavia tahoja, jos eivät itse ole käyneet aseellisiin toimiin heitä vastaan. Varsinkin suufilaisia pyhättöjä on tuhottu suurin määrin, erityisesti Iranissa, Somaliassa ja Saudi-Arabiassa. Monessa entisessä ottomaanien hallinnon alla olleessa maassa on ottomaanikulttuurin jäännöksenä sotilas edelleen yksi kaikista arvostetuimmista ammateista, vaikka samaan aikaan maissa kukoistavatkin jotkin pasifistiset suuntaukset.
Yhdistettynä kaoottiseen globaaliin tilanteeseen ja taloudelliseen ahdinkoon, on viimeisten vuosikymmenien aikana opittu vaikenemaan. Tästä syystä on yhä tärkeämpää, että sekä antimilitaristiset muslimiliikkeet että pasifistiset muslimit saisivat yhä enemmän tukea länsimaisilta aatetovereiltaan, sillä heidän tilanteensa on ollut jo satoja vuosia todella vaikea ja vaarallinen.
Julkisesti äänekkäitä antimilitaristisia tahoja muslimimaissa on täten enää vain muutamia, mutta matalimmatkin arviot väkivallan vastustamiseen edelleen sitoutuneiden muslimien määrästä tänäkin päivänä liikkuvat kymmenissä miljoonissa. Muutamat esimerkit näistä ovat shiialaisten parissa Shirazi Foundation, suufilaisten parissa Senegalissa alkanut sheykh Amadou Bamban liike, sekä niin sunnien kuin sunnalaisuudesta irtautuneiden parissa erilaiset ahmadiyyalaiset liikkeet ja Maliki-koulukunnan suwarialaisen perinteen seuraajat.
Suoran antimilitarismin ulkopuolella pasifisteja on edelleen suuri määrä, eritoten suufilaisten ja shiialaisten muslimien parissa, mutta moni heistä ei joko halua tai uskalla olla poliittisesti aktiivinen, edes lännessä. Länsimaissa usein kohdataan stigma valehtelevasta ja keplottelevasta muslimista, joka yrittää salaa edistää pyhää sotaa huijaamalla hyväuskoisia valkoihoisia. Tästä johtuen he usein joutuvat läntisen äärioikeiston uhreiksi, monen kokemuksen perusteella jopa paljon enemmän kuin länsimaissa vaikuttavien islamistien.
Ongelmat uusnatsien uhasta ovat luoneet tilanteen, jossa jopa usea tämän artikkelin kirjoittamiseen osallistunut on halunnut pysyä anonyyminä. Täten niin länsimaissa kuin muuallakin pyritään edelleen hiljentämään pasifistisia muslimeja poliittisin motiivein. Kuten sanottu, idässä ja etelässä he usein kohtaavat saman kohtalon, kuin suoraan antimilitaristisetkin muslimit.
Islamismista pasifistiseen islamiin
Pasifistiset perinteet elävät kuitenkin edelleen vahvana monissa muslimiyhteisöissä. Esimerkiksi shiialaisten parissa elää vahva perinne, jonka mukaan heille pyhää Zulfiqar-miekkaa ei saa kantaa samaan aikaan kun kantaa muuta asetta. “Ei muuta sankaria kuin Ali, ei muuta miekkaa kuin Zulfiqar!” he lausuvat, tehden pasifistisen valan ja pukien kaksihaaraisen miekan esimerkiksi riipuksena ylleen.
Suufilaisten parissa taas yleinen islamilaisen filosofian tuntemus on korkealla ja monelle heidän uskonsa keskiössä, joten vaikka suora antimilitaristinen toiminta ei olekaan osa kaikkia suufilaisia veljeskuntia, niin ne suufilaiset, jotka eivät usko artikkelin alussa kuvailtuun pasifistiseen filosofiaan, ovat äärimmäisen pieni marginaaliryhmä. Matalimmat arviot suufilaisten määrästä shiialaisten ja sunnalaisten parissa ovat noin viiden prosentin luokkaa kaikista muslimeista eli noin yhdeksänkymmentä miljoonaa, joten vaikka satojen vuosien vaino on tuottanut valitettavaa tulosta, on heitä edelleen paljon.
Suufilaisuudesta ulkopuolisten pasifististen sunnien ja shiiojen määrää on erityisesti vainojen takia vaikea arvioida, mutta kummankin suuntauksen erilaisissa ryhmissä elää edelleen moni vanha pasifistinen perinne. Moni pasifisti muslimien parissa uskookin, että yhteisölli nen reformi islamismia edeltäneeseen pasifistiseen islamiin on tarpeen, ja näkee toivoa sivistyneessä rauhanomaisessa tulevaisuudessa. Yhä useampi on lopen uupunut jatkuvaan sotaan, ja tilanne jossa islamistit ja imperialistit sortavat yhteen ääneen rauhanomaisia muslimeja ja hiljentävät Koraanin filosofian poliittisten manifestien tieltä ei voi jatkua loputtomiin. Täten siis pasifistinen ja jopa antimilitaristinen islam saa jatkuvasti uutta suosiota, vainoista huolimatta.
Koraani on kuitenkin asian suhteen selkeä, vaikka ajat ovatkin olleet vaikeita: ”Se, joka tappaa yhden ihmisen, on kuin olisi tappanut koko ihmiskunnan.”
Artikkelin pääkirjoittajana toimi Adam Al-Sawad, mutta se on kirjoitettu yhteistyössä
muiden muslimien sekä uskontotieteiden ja historian ammattilaisten kanssa.
Al-Sawad on aktivisti, joka on toiminut Suomen eri muslimiyhteisöjen edustajana useissa
hankkeissa ja järjestöissä Itä-Suomessa. Hän on aktivistityössään keskittynyt eritoten
antiradikalismiin ja uskontojen väliseen vuoropuheluun sekä vähemmistöjen oikeuksiin.
