Aamulla noin yhdeksän aikaan kipitän liukkaita kivirappusia pitkin alaovelle, jonka edessä paksuun villakangastakkiin pukeutunut nuori mies polttaa tupakkaa. Kättelemme ja kävelemme sisälle, jotta hän saisi valokuvattua viimeiset hetket ennen vankeuteni alkamista. Tunnelma on kevyt, joimme edeltävänä iltana läheisessä baarissa hieman olutta ja tutustuimme. Puhuimme elokuvista ja kylmän sodan paranoiasta, ehdottomuudesta ja ääriajattelusta. Jäin velkaa yhteensä 16 euroa ja kolmetoista senttiä.
Naurattaa, rikosseuraamuslaitoksen kenttäpartio on myöhässä, ja kun he lopulta saapuvat, murtuu mielikuva todellisen kurikoneiston painavasta nyrkistä. Miehet hymyilevät ja asentavat valvontalaitteen kirjoituspöydälle, sovittavat pannan jalkaan ja ihmettelevät huoneen nurkkaan sullomiani kitaratavaroita. osiaalidemokraattinen vankeinhoitojärjestelmä syleilee nyt nilkkaani silikonisella otteellaan. Niin kevyesti, ettei sitä melkein tunne, paitsi jos venkoilee korkeavartisissa kengissä, tai vahingossa laittaa jalat väärällä tavalla ristiin nukkuessaan. Sotilaspalvelukseen astuva joutuu ankaramman bio- ja psykovallan kohteeksi kuin totaali, sotilas puretaan kappaleisiin, nimetään uudestaan, lukitaan vangiksi kasarmille ja vakuutetaan uudesta arvostaan. Totaali vangitaan kotiin pehmeällä, hieman jotain lääketieteellistä laitetta muistuttavalla silikonipannalla, yritetään impotentisti voidella aatteellisella muutoksella ja nuhdellaan. Totaalin mieli on siis lopulta vapaampi ja koskemattomampi kuin sotilaan mieli, joka on rutistettu maastokuvioituun kangasvankilaan.
Vesihana suhisee ja kamera räpsyy puoliksi avonaisen oven takana. Yritän kusta purkkiin mutta mitään ei tule ulos, istun alas ja kenttäpartion virkamies tuijottelee vaivaantuneesti kaakeleita. Ojennan muovikipon lopulta hänelle. Omatuntoni on virtsaani myöten puhdas ja tiedänsen.
Ensimmäisellä viikolla syön harvoin, jos lainkaan. Ruoka ei tunnu maistuvan, ja on odotettava sitä, kun kiljuva nälkä ja tippuva verenpaine sumentaa tajunnan sängystä noustessa. Nälkä pitää mielen toisaalla siitä tosiseikasta, että seuraavien kuukausien ajan vietän elämääni kuin muusta populaatiosta eristetty tuotantoeläin. Kannan tartuntatautia, olen valtion takaamassa kalliissa ja tehottomassa karanteenissa, jolla pääni alueella pesiviä viruksia ei voida hallita. Terve yhteiskunnallinen ajattelu on onnistuessaan juuri viraalia. Se ei ole ”elävää”, se ei kykene tai pyri pysymään stabiilissa, puhdasoppisessa tilassa, vaan seleviää, mutatoituu ja kiinnittyy erilaisiin orgaanisiin pintoihin ja käyttää niitä kasvualustoinaan. Se toisintaa itseänsä ”tartuttamalla” kantajasolun, se pesiytyy ihmiseen, ei pyri kasvamaan massassaan suuremmaksi vaan ainoastaan toimimaan tarkoituksensa mukaisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Jos poliittinen ajattelu saa bakteriaalisen muodon, se sairastuttaa yhteiskunnan ympärillään. Bakteerinen poliittinen ajattelu pyrkii laajentumaan ja tuottamaan energian itse itselleen. Toisinsanottuna, ideologiasta tulee tarkoitus itsessään, se pyrkii varmistamaan oman säilymisensä. Viraaliset ideologiat kiinnittyvät kantajaansa, ja saattavat aiheuttaa jatkotartuntoja, bakteriaaliset ideologiat tartuttavat kantajansa ja alkavat käyttämään sitä alustana ainoana tarkoituksenaan tuottaa lisää uusia ideologisia subjekteja. Bakteriaalinen ideologia on kuin muutkin bakteerit tai hiivat, se syö ympäriltään kaiken ravinnon, tuottaa sivutuotteina happoja ja alkoholia, joiden tuottamaan myrkylliseen ympäristöön se lopulta väistämättä hukkuu.
Useaan otteeseen tarkastelen valvontarangaistuksestani annettua virallista paperia. Rangaistuksen toteuttamisalueiksi on nimetty ”Ajatukset ja asenteet” ja pyrkimyksesi on nimetty ”tukea Jakosta henkilökohtaisen elämän pyrkimyksissä”. Pohdin, tohtisinko pyytää rikosseuraamuslaitoksen virkamiehiä lahjoittamaan rahaa aseistakieltäytyjäliitolle, tai ottamaan vakavan kannan valtion mieleen asti ulottuvaa kontrollia vastaan. Se edistäisi henkilökohtaisia pyrkimyksiäni enemmän kuin tarpeeksi.
TUOMIO ITSESSÄÄN
ON MELKO KEVYT,
SITÄ EDELTÄVÄ PELKO
JA AHDISTUS OVAT
PALJON ANKARAMPIA
RANGAISTUKSIA
Vapaapäivinäni harjoitan aktivismia, eräänä torstaina tapaan Lothar-nimistä saksalaista miestä, joka vaikutti hyvin kiinnostuneelta tilanteestani. Istumme Turun yliopiston kirjastolla. Hän soittaa Juri Sheliazhenkolle puhelun Ukrainaan ja pyytää minua puhelimeen juttelemaan hetkeksi. Tilanne on outo ja hieman kiusallinen. Lähettelen sähköposteja, annan taustatietoja journalisteille ja kirjoitan kannanottoja. Uutisia on aikaa seurata paljon, suorastaan liikaa. Eristyneenä uutisilla on itseasiassa mielenkiintoinen tapa paljastaa oma synteettisyytensä. Laadukkaassakin journalismissa on aina väistämättä sisällään jonkinlainen ideologinen lataus, otan asiakseni poimia erilaisia trooppeja, joilla lehdistö rakentaa ehkä itsellensäkin tuntematon bakteriaalista ideologiaansa. Eräs ielenkiintoinen huomio on se, kuinka sotauutisointi psykologisoituu lähes välittömästi. Julmuuksille halutaan antaa kasvot, ja kenties hyvä niin, se paljastaa, sen kuinka sota reaalisesti turmelee ihmisten elämiä. Toisaalta se kätkee alleen sen, että sota ei koskaan ole vahinko, se on määritelmällisesti tarkoitushakuista tuhoamista. Psykologisoiva sotapuhe piilottaa alleen motiivit, joista sotaa käydään, ihmisen irrationaalinen, koston- ja vallanhimoinen luonne ja epätoivoisuus lajina katoaa jaotteluun, jossa pahan armeija paha sotilas tappaa ja raiskaa, kun sankarillinen sotilas käy eksistentiaalista taistelua olemassaolostaan. Kukaan ei näytä olevan kiinnostunut siitä, kuka antoi johtajille aseet indoktrinoida ja pakottaa ja kenen rahalla, kukaan ei näytä tunnustavan sitä, että rintamalle joutunut sotilas on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun valtiokoneistot ja valtahierarkiat alkavat syöpimään. Useina aamuina kiroan ääneen sitä, miten Venäjän annettiin uudelleenrakentaa itsensä helvetinkoneeksi, jolla on aseiden tuoma vapaus potkia päähän omia kansalaisiaan ja käydä hävityssotaa Euroopassa. (Tässä vaiheessa en vielä tiedä, että Israel tulee pommitamaan Gazaa koko syksyn armotta.)
Eskapismin nimissä pelaan niin paljon videopelejä kuin vaan suinkaan kykenen. Viihteellistetty väkivalta ja laadukkaat simulaatiot Cowboy-elämästä luovat turvallisen kuoren tosimaailmaa vastaan. Videopeleissä joku muu kuvittelee omasta puolestasi sen, minkälaista tosielämä voisi olla. Osta itsellesi kaupallisesti kuratoitu fantasia 29,99€ syysalesta. Olen oppinut arvostamaan työpäiviä valtavasti, enemmän kuin saamiani kävelyretkiä. Työpäivinä liikun maailman mukana, asiat rullaavat, tilauksia tulee ja niihin on reagoitava. Kävelyretkillä liikun maailmassa, mutta maailma ei liiku kanssani.
Rikosseuraamuslaitoksen työntekijät vierailevat säännöllisen apaattisesti, olen turha vanki, joka ei pyri pakenemaan, ei rettelöi tai hevostele. Kaikki ohtaamiseni rikosseuraamuslaitoksen kanssa ovat positiivisia, keskustelemme mm. skeittaamisesta, maailman tilasta, vanginvartijan töistä ynnä muusta sellaisesta. Tiedustelen siitä minkälaiselta vankilaelämä näyttää vartijan silmin. Aika surkealta, ihmiset oireilevat, miehet eivät löydä tietä kiinnittyä maailmaan ilman väkivaltaisia linssejä, jotka kahlitsevat heidät itsensäkin osaksi ankeaa järjestelmää, joka turmelee sisäisesti ja ulkoisesti. Päivät tuntuvat viikoilta ja viikot tunneilta. Kontrollikone paljastuu hassuksi sykermäksi. Se muistuttaa paljon vähemmän fraktaalista Leviathania, jossa kokonaisuuden osat ottavat koneiston muodon. Viranomaiset vitsailevat, hymyilevät ja keskustelevat, täällä ruohonkärjissä, Leviathanin nilkkapannan korkeudella. Melkein tuntuu siltä, kuin hobbesilainen Leviathan olisi leikannut vahingossa hetkellisesti oman päänsä irti, joka sitten kirmailee hätääntyneenä pitkin itärajaa pystyttelemässä piikkilankoja ja välillä eksyy vallatuille yliopistoille, ja aktivistitiloihin kuuntelemaan, kun mielenosoittajat huutavat sille. Irtopää, joka ei oikein itsekään usko omaan suvereniteettiinsa kovin täysvaltaisesti.
YRITÄN KUSTA PURKKIIN
MUTTA MITÄÄN EI TULE ULOS
Suvereeni tuntuu kaukaiselta ja naurettavalta, heikolta ja helposti keikautettavalta olennolta. Opiskelijat protestoivat omia huonoja olojaan, Israelin ansanmurhapyrkimyksiä ja Stansvikin metsien parturointia. Täältä etäältäkin kosketettuna näky on kaunis ja energisoiva. Vuoden 1968 virus on tulehduttanut jo valmiiksi heikot ja sairaat suvereniteetit ja instituutiot, jotka pykivät hinkuyskän kourissa. Nyt ei tarvita kuin aktiivisuutta ja rohkeutta levittää infektio keuhkoista sydämeen ja kellistää jumahtaneet vanhan vallan muodot. Liikehdintä vaikuttaa myös empaattiselta ja lempeältä, juuri siltä miltä kumouksen pitääkin olla, sillä prosessi määrittää lopputuloksen: voitokkaatkin vallankumoukset ja pyrkimykset tehdä vastarintaa, jotka nujertuvat omaan väkivaltaansa tuottavat ainoastaan kärsimystä ja tuskaa, sortoa ja alistusta. Edistyksellisen kumouksen pitää pystyä tarjoamaan parempi vaihtoehto olemassa oleville järjestelmille ja paljastaa tapoja järjestää maailma siten, että se on kaikille parempi. Vaihtoehdot ja tulevaisuushorisontit tuntuvat vielä olevan aika lytyssä, reaktiivisella kritiikin tasolla, mutta muotoutuvat varmasti aktiiviseksi liikevoimaksi, jolla tulevaisuutta saadaan muutettua oikeudenmukaisemmaksi.
Turussa ensilumi satoi joskus 20.11. tienoilla. Ympäristön muututtua niin konkreettisesti alkaa ymmärtää miten pitkä ja samalla lyhyt aika vapauteen on. Ensimmäiset kaksi kuukautta lensivät kuin siivillä, mutta viimeinen mataa kuin jäiselle pihalle ostoskasseineen eksyneet naapurit, joita tarkkailen aina kun voin. Otan makrokuvia asunnostani, äärimmäinen eristävä katse tuntuu oikealta tavalta havainnoida maailmaa näissä olosuhteissa.
Kävelyretkeni toistavat samaa reittiä, sekoittuvat uutisiin ja uniin. Kirjoitan niistä muistiinpanon runomuotoon, sillä se kuvaa paremmin syntymäpäiväjuhlan jälkeen oksennetun vanukkaan lailla ympäriinsä lervahtaneita ajatuksia.
Aseet nielaisten hautojen ja kaikenlaiset
ensimmäisen syysmyrskyn jälkeen
siinä, missä ennen oli Leninin rintakuva, on nyt likaisia neuloja
merilintujen käärepapereita
Lihassäkeitä, jotka
kiertävät jotain varsinaista
lausetta sekaannuksissaan
ja pakenevissa ihmisjoukoissa
Uutisissa jotakin kummallisia
vetyperoksidilla valkaistuja sanaeläimiä,
jotka sattuvat paikalle etsimään verevää pintaihoa
tai tarpeeksi hiljaisessa seurassa.
Toisinajattelijoita,
paksujen sateiden tanssijoita,
vakosamettifasisteja,
murroskauden läikkynyttä maitoa.
Vapautumiseeni on täsmälleen 17 päivää kun lopetan kirjoittamasta päiväkirjamerkintöjä julkiseen muotoon. Tuntuu siltä, että vankeus on tavallaan kestänyt paljon kauemmin kuin varsinainen pantarangaistus, tuomion odotus ja siitä syntyneet paineet ja epätietoisuus olivat varsinaisesti raskaampia kuin itse rangaistus. Ohjeeni kaikille tuleville totaaleille on, ota löysin rantein, äläkä missään nimessä odota tuomiota. Tuomio itsessään on melko kevyt, sitä edeltävä pelko ja ahdistus ovat paljon ankarampia rangaistuksia, ja ne voi saada omatoimisesti ilman käräjäoikeuden tuomiotakin. Odotan kuumeisesti totaalin loppua,
syön joulukalenterisuklaata, vaikka inhoan joulua. Kalenterin avulla lasken päiviä joulukuun kahdenteenkymmenenteen, jolloin vapaudun. Ei tainneet Jakosen mielipiteet ja asenteet muuttua. Henkilökohtaisen elämän asiat kyllä edistyivät.
Ohi on? Vasta sitten kun totaaleiden vankeusrangaistukset lopetetaan. Vasta kun koko militaari-instituutiolta on riisuttu kaikki arvovalta, ja sotilaiden päätäntäoikeudet siviiliasioissa on poljettu syvimpään suohon.
Kiitos kaikille totaalin aikana tukeneille, sekä Mika Aaltolalle, Sanna Marinille, Antti Häkkäselle ja keskustelupalstojen anonyymeille sotilasjunteille inspiraatiosta, ilman kaltaisianne en olisi ikinä alkanut totaaliksi… •
Teksti ja Kuvat: Mitja Jakonen
