Tampereella rauhan- ja konfliktintutkimusta opiskeleva Myungjin Moon aloitti syyskuussa kolmen kuukauden mittaisen harjoittelun Aseistakieltäytyjäliitossa. Pitkän linjan antimilitaristisen aktivistin näkökulmasta suomalainen militarismi on huomaamatonta ja valtavirtainen miehen malli pehmeämpi verrattuna eteläkorealaiseen. Äkkiväärä Nato-päätös pistää kuitenkin silmään.
Vaikka Myungjinin harjoittelu AKL:ssa on vasta alkanut, aseistakieltäytyminen ei ole hänelle uusi aihepiiri. Hänellä on taustallaan siihen liittyvä puolentoista vuoden vankeusrangaistus Etelä-Koreassa 2010-luvun alussa ja vuosia toimintaa aseistakieltäytyjien asemaa ajavassa World Without War -järjestössä, jonka hallituksessakin hän on ollut mukana.
Myungjinin aloittaessa yliopisto-opintojaan vuonna 2003 maassa ei ollut siviilipalvelusjärjestelmää, asepalveluksen kesto oli kaksi vuotta ja kieltäytyjiä rangaistiin pitkillä vankeusrangaistuksilla. Historiallisesti suuri enemmistö asepalveluksesta kieltäytyjistä oli ollut Jehovan todistajia, ja poliittinen aseistakieltäytyminen muista syistä oli alkanut nostaa päätään vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla. Kynnyksen aseistakieltäytymiseen voi siis arvioida olleen korkealla. Myungjinin ajattelua kohti kieltäytymistä radikalisoi toiminta opiskelijaliikkeessä: hän naurahtaa olleensa ennen opiskelujen aloittamista “hyvä poika”, joka totteli vanhempiaan ja yhteiskunnan normeja eikä kyseenalaistanut hallitusta tai auktoriteetteja.
Opiskelijaliikkeen mukana Myungjin kuitenkin päätyi mielenosoituksiin, joissa vastustettiin Etelä-Korean hallituksen päätöstä lähettää joukkoja Irakin sotaan. Hän kuvailee tilanteen olleen kulttuurishokki: siinä missä hän oli kuvitellut valtion armeijan ja poliisin suojelevan kansalaisiaan, kaduilla poliisi kävikin mielenosoittajien kimppuun. “Ajattelutapani ja uskomukseni valtiosta järisivät sillä hetkellä”, Myungjin kertoo.
Toinen merkittävä kokemus Myungjinille oli osallistuminen vuonna 2005 mielenosoituksiin, joissa vastustettiin Etelä-Korean hallituksen päätöstä siirtää Yhdysvaltain sotilastukikohta uuteen paikkaan Pyongtaekissa. Suunnitellussa paikassa asui kuitenkin ennestään maanviljelijöitä, jotka määrättiin siirtymään pois alueelta. Suuri kansalaisliike asettui vastustamaan viljelijöiden häätämistä, mihin vastauksena Etelä-Korean hallitus käytti armeijaa murtaakseen maan sisäiset protestit ensimmäistä kertaa Gwangjun kansannousun jälkeen vuonna 1980. Myungjin kertoo kokeneensa, ettei koskaan voisi olla sotilaana sellaisessa armeijassa.
Myungjin kuitenkin korostaa ajattelunsa kehittyneen jatkumossa, ei vain muutaman äkillisen avainkokemuksen kautta. Vuonna 2005 hän myös tutustui World Without War -järjestöön ja lähti mukaan sen toimintaan. Yhteisössä kehitettiin antimilitaristista ajattelua ja sen yhteyksiä esimerkiksi feminismiin.
“Tosimiehet” ja “sodanvastaiset”
Myungjinin oman aseistakieltäytymisen aika koitti vuonna 2010. Palvelukseenastumispäivänään hän soitti sotilashallinnon paikallistoimistoon ja ilmoitti kieltäytymisestään. Lain määräämän kolmen päivän odotusajan jälkeen toimistosta otettiin yhteyttä poliisiin, ja oikeusprosessi lähti liikkeelle.
Kaduilla poliisi kävi mielenosoittajien kimppuun. “Ajattelutapani ja uskomukseni valtiosta järisivät sillä hetkellä.”
Maksimirangaistus aseistakieltäytymisestä olisi ollut lain mukaan kolme vuotta vankeutta, mutta muutamat edeltävät ennakkotapaukset poliittisesta aseistakieltäytymisestä olivat luoneet käytännön, jossa rangaistukseksi tuli 18 kuukauden vankeus. Tämä oli lyhyin rangaistusaika, joka vapautti aseistakieltäytyjän uusista palvelukseenastumismääräyksistä ja ketjutuomioista.
Vankilassa vartijat ja vankitoverit kysyivät Myungjinilta aina tyypillisesti ensimmäisenä, oliko hän Jehovan todistaja. Kieltävää vastausta seurasi kysymys, oliko hän “sodanvastainen”, mihin hän myönteli lyhyesti välttääkseen pilkan ja käskyt painua Pohjois-Koreaan.
Vankeusrangaistuksen aikana samassa vankilassa istui Myungjinin lisäksi vain yksi “sodanvastainen”, jonka rangaistusta oli enää muutama kuukausi jäljellä hänen rangaistuksensa alkaessa. Vankien joukossa aseistakieltäytymiseen ymmärtävästi tai kannustavasti suhtautuvia oli siellä täällä, mutta selkeästi vähemmistössä, samoin kun eteläkorealaisessa yhteiskunnassa yleensäkin. Jonkin kerran sellin televisiosta, jonka kanavan valintaan vangit eivät voineet vaikuttaa, esitettiin maan armeijaa markkinoivaa “Tosimiehet”-tv-sarjaa, joka kirvoitti muilta vangeilta pilkallisia kommentteja Myungjinille. Yleensä vankitoverit eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita väittelemään aiheesta. “Jos asut ventovieraiden kanssa pienessä tilassa 24 tuntia vuorokaudessa, heistä täytyy tulla ystäviäsi”, Myungjin toteaa.
Aseistakieltäytyjät vapautettiin vankilasta vankilaan
Etelä-Korean lainsäädäntö on muuttunut viime vuosina, ja vuonna 2020 maassa otettiin käyttöön siviilipalvelus. Myungjin näkee silti aseistakieltäytyjien aseman synnyinmaassaan surullisena. Siviilipalvelus kestää kolme vuotta, ja se on tällä hetkellä mahdollista suorittaa ainoastaan vankilassa. Sivarit eivät sentään nuku selleissä vaan toimistomaisemmissa tiloissa, mutta heillä ei ole lupaa poistua palveluspaikalta edes vapaa-ajallaan.
“Niillä jotka valitsevat siviilipalveluksen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin työskennellä vankilassa, jossa minun kaltaiseni ihmiset aiemmin työskentelevät vankeina. Oikeastaan ainoa ero on, etteivät he enää saa merkintää rikosrekisteriin, mutta he tekevät edelleen samaa työtä, ja huomattavasti pidemmän ajan kuin me aikoinaan”, Myungjin kertoo.
Uutta lakia säädettäessä julkista keskustelua hallitsi paljon kysymys siitä, kuinka aseistakieltäytyjien määrää estettäisiin kasvamasta, ja eräs konservatiivinen poliitikko ehdotti siviilipalveluksen kestoksi jopa viittä vuotta. Esiintyi myös haluja osoittaa sivarit miinanpurkutehtäviin Koreoiden väliselle demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Lopulta 36 kuukauden palvelukseen vankiloissa päädyttiin “kohtuullisena” vaihtoehtona. Kaikesta huolimatta Myungjin pitää uudistusta askeleena eteenpäin, ja hän haluaa kiittää siitä aseistakieltäytyjien kansainvälistä solidaarisuutta.
“Te (AKL), WRI Lontoossa ja muut sen jäsenjärjestöt, esimerkiksi Connection Saksassa - meillä on edelleen jatkuva yhteys heihin jakaaksemme tarinoitamme siitä mitä Koreassa tapahtuu, ja he ovat edelleen julkaiseet niitä sekä joskus kutsuneet rauhanaktivisteja puhetilaisuuksiin, jollaiseen itsekin osallistuin Helsingissä vuonna 2015. He ovat tehneet parhaansa pannakseen painetta Korean hallituksen suuntaan. Mielestäni tämä on osa selitystä, kuinka onnistuimme saavuttamaan edes tämän uuden järjestelmän.”
Huomaamatonta militarismia
Myungjinin mielestä militarismi ei Suomessa vyöry silmille samassa mitassa kuin Etelä-Koreassa. “Jos en olisi tavannut teitä, tai rauhanliikkeen aktiiveja, en olisi kyennyt huomaamaan että Suomessa esiintyy militarismia”, hän naurahtaa. Hän kuitenkin myöntää, että asialla saattaa olla jotain tekemistä kielimuurin ja vastatulleen ruusunpunaisten silmälasien kanssa.
Etelä-Koreassa ainoa sukupuolten tasa-arvoon liittyvä asevelvollisuuskeskustelu koskee sitä, pitäisikö pakollinen asevelvollisuus laajentaa naisiin.
Myungjinin havaintojen mukaan esimerkiksi suomalaiset liputuskäytännöt ovat hillittyjä verrattuna hänen synnyinmaassaan joka puolella liehuviin Etelä-Korean lippuihin, ja arkipäiväisessä kanssakäymisessä kaduilla, busseissa ja jopa poliisiasemalla ihmisten väliset hierarkiat ovat tuskin havaittavia. Myös Tampereen katuelämä iltaisin baarien lähettyvillä näyttää hänestä rauhalliselta Souliin verrattuna, jossa tappeluihin törmää lähes joka päivä. Myungjin kuvaileekin suomalaisten miesten vaikuttavan “pehmeämmiltä” verrattuna korealaisiin. Osin tästä syystä hän on päättänyt laatia gradunsa suomalaisten aseistakieltäytyjien sukupuolinäkemyksistä sekä macho-asenteiden ja “tosimiehen” mallin vaikutuksesta heihin.
Myungjin huomioi, että suomalaisessa keskustelussa sukupuolten tasa-arvon tavoite toimii suhteessa asevelvollisuuteen moneen suuntaan, kun taas Etelä-Koreassa vain yhteen suuntaan; toisin sanoen Suomessa löytyy argumentointitapa, jossa vaaditaan miesten pakollisen asevelvollisuuden romuttamista feminismin ja sukupuolten tasa-arvon nimissä. Etelä-Koreassa taas ainoa sukupuolten tasa-arvoon liittyvä asevelvollisuuskeskustelu koskee sitä, pitäisikö pakollinen asevelvollisuus laajentaa naisiin, ja keskustelun aloitteentekijöinä ovat tyypillisesti konservatiiviset, feminismin uhreina itsensä näkevät katkeroituneet miehet.
Suomen äkillisestä Nato-päätöksestä ja väestön enemmistön radikaalisti lyhyessä ajassa muuttuneesta mielipiteestä sen suhteen Myungjin on kuitenkin kiinnostunut ja pitää sitä mahdollisesti olennaisena esimerkkinä siitä, kuinka militarismi kaikesta huolimatta vaikuttaa Suomessa. Hän kuvailee korealaisten ystäviensä ottaneen esiin Suomen liittymisen Natoon, kun hän valmisteli muuttoaan tänne, ja kyselleen häneltä onko Suomeen nyt turvallista mennä – hieman huvittuneena hän vertaa sitä siihen miten häneltä jatkuvasti täällä kysytään, eikö Etelä-Koreassa ole vaarallista, kun Pohjois-Korea on niin lähellä.
Suomalaisen ja eteläkorealaisen antimilitaristisen liikkeen mahdollisiin eroihin Myungjin ei koe voivansa ottaa vielä kantaa kuin hyvin pinnallisella tasolla. Tampereen AKL:n paikallistoiminnan kokemusten pohjalta hänestä vaikuttaa, että täkäläisen liikkeen toiminta olisi eri sukupuolten osallistumisen näkökulmasta moninaisempaa kuin Etelä-Koreassa, jossa liike on miesenemmistöisempi. Hän toteaa, että sukupuolitetun asevelvollisuuden vuoksi aseistakieltäytymiseen keskittyvässä liikkeessä miehet ovat herkästi esillä rohkean ja aktiivisen toimijan roolissa, kun taas naisille lankeavat helposti tukijan ja mediakuvissa miehen puolesta itkevän läheisen roolit. Samalla liikkeessä kuitenkin olisi halua nimenomaan rikkoa tämänkaltaisia odotuksenmukaisia sukupuolirooleja. World Without War on pyrkinyt ratkomaan ongelmaa lisäämällä aseistakieltäytymiskampanjoiden rinnalle esimerkiksi asekauppaan keskittyvää toimintaa, jossa muutkin kuin miehet voivat helpommin ottaa aktiivisia ja jopa johtajan rooleja. Lisäksi järjestön hallitukseen on kiintiöity edustus eri sukupuolille.
Kansainvälinen yhteistyö mahdollisti alunperin aseistakieltäytyjäliikkeen synnyn Etelä-Koreaan.
Kaukoidän ruutitynnyri?
Haastattelun tekemisen aikoihin uutisissa on ollut taas runsaasti puhetta Pohjois-Korean sotilaallisesta uhittelusta lähialueellaan. Myungjin kuvailee maan johtoa mielettömäksi, mutta huomauttaa sen olleen jo hyvin pitkään samanlainen: “Aina ampumassa ohjuksiaan…”
Enemmän jännitteiden aaltoliikkeeseen Korean niemimaalla vaikuttaa hänen mukaansa se, millaista politiikkaa ajava puolue pitää kulloinkin hallussaan Etelä-Korean presidentin virkaa. Tuore konservatiivipresidentti hakee pohjoisen uhasta oikeutusta kiihtyvälle asevarustelulle: vastajulkaistussa budjettiesityksessä pyritäänkin merkittäviin menosäästöihin samalla kun sotilasmenojen osuus kasvaa.
Myungjinin mukaan Korean niemimaan tilannetta ei myöskään voi erottaa laajemmasta geopoliittisesta kuviosta sen ympärillä. Etelä-Korea on tiivistänyt sotilasyhteistyötään Yhdysvaltain ja Japanin kanssa, mitä monet paikalliset pitävät aasialaisena vastineena Natolle. Rauhanliikkeen ryhmät Etelä-Koreassa ovat koettaneet kritisoida kehitystä ja pitäneet esillä esimerkiksi Koreoiden välisen aselevon 70-vuotispäivää, mutta Myungjin on pessimistinen sen suhteen voidaanko sotilaallisen varautumisen kierrettä katkaista näillä keinoin tällä hetkellä.
World Without War on kuitenkin pyrkinyt rakentamaan yhteyksiä muiden Aasian maiden antimilitaristisiin ryhmiin. Japanissa ei ole asevelvollisuutta eikä niin ollen erityistä aseistakieltäytyjäliikettäkään, vaan rauhanliikkeen toiminta keskittyy tällä hetkellä puolustamaan maan perustuslain yhdeksättä pykälää, jonka mukaan maalla ei saisi olla armeijaa. Maalla on tosin sotavoima, jota se kutsuu “itsepuolustusjoukoiksi”, ja hallitseva konservatiivinen puolue tähtää perustuslain muuttamiseen yhdeksännen pykälän asettamien rajoitteiden poistamiseksi. Yhteistyömahdollisuuksia korealaisten ja japanilaisten kesken on löytynyt esimerkiksi kansainvälisten asekaupan teemoista.
Vielä keskeisempänä Myungjin näkee orastavan yhteistyön uuden thaimaalaisen antimilitaristisen ryhmän kanssa – Thaimaassa on miesten yleinen asevelvollisuus ja armeijalla vahva sananvalta politiikassa. Hän huomauttaa, että kansainvälinen yhteistyö mahdollisti alunperin aseistakieltäytyjäliikkeen synnyn myös Etelä-Koreaan: vuonna 1999 korealainen aktivisti osallistui kansainväliseen konferenssiin Taiwanissa, ja kuuli siellä aseistakieltäytymisen konseptista ja merkityksestä rauhanliikkeen kysymyksenä muissa maissa. Siitä on nyt tultu pitkä matka.
“Siitä me aloitimme. Opimme paljon ja saimme tukea kansainväliseltä yhteisöltä saadaksemme oman siviilipalvelusjärjestelmämme. Nyt koemme olevamme asemassa, jossa voimme alkaa hyödyttää muita, ehkä lähialueen yhteisöjä. Siksi yritämme kohdistaa enemmän energiaa rakentaaksemme lisää antimilitaristisia verkostoja, erityisesti Itä-Aasiaan.”
Teksti: Aku Kervinnen
Kuva: World Without War
