Olemme lainkuuliainen kansa, välillä liiankin.
Laki ei nimittäin ole pyhä. Joskus sen rikkominen on oikein. Monet historian sankarini, sellaiset kuin Mahatma Gandhi ja Rosa Parks, ovat olleet juuri niitä, jotka ovatasettuneet moraalin puolelle lakia vastaan.
Jos laki on selvästi rasistinen tai seksistinen, sitä kuuluu vastustaa – ja rikkoakin, jos muutos ei muuten onnistu. Rasismia ja seksismiä ei pidä hyväksyä missään, ja kaikkein vähiten lainsäädännössä.
Suomessa on menneen maailman jäänteenä seksistinen laki, joka pakottaa sukupuolen vuoksi ja vankeuden uhalla varusmies- tai siviilipalvelukseen. Vapaudenriisto on pitkä. Samalla laki sulloo pojat ahtaaseen muottiin ja opettaa, että naisille ja miehille muka kuuluu yhteiskunnassa eri tehtävät.
Noin 30 vuotta asiasta puhuneena ja kirjoittaneenaolen nyt tullut tulokseen, että syrjivään asevelvollisuuslakiin ei ole mahdollista saada korjausta demokraattisin ja laillisin keinoin. Kukaan ei kuuntele, ketään ei kiinnosta. Ei ole edes ketään, jota äänestää. Uni, johon päättäjämme ovat vaipuneet, on syvää.
Kun maahan tuli punavihertävä hallitus, jaksoin vielä hetken toivoa, että jotain tapahtuisi; olihan yhdenvertaisuusteema vahvasti esillä. Mutta kuinka kävikään? Hallitusohjelmassa mainitaan ”tasa-arvo” peräti 75 kertaa, mutta mitään todellista aikomusta poistaamaan suurin tasa-arvo- ja ihmisoikeusrikkomus ei hallituksella ole, päinvastoin.
Tänä vuonna asetettu asevelvollisuuskomitea aikoo sinetöidä naisten ja miesten erilaisen kohtelun. Komiteatyön lähtökohta ja tavoite on sukupuolitettu laki, ja jäsenten kommenteista paistaa, että he eivät edes ymmärrä ongelman ydintä.
Kylmäävää oli myös tutustua Ulkopoliittisen instituutin tutkimukseen, jonka mukaan lähes 90 % kansanedustajista kannattaa seksististä lakia. Nekään harvat,jotka eivät kannata syrjintää, eivät tee elettäkään sen poistamiseksi.
Tunnen joitakin poliitikkoja, ja aina se jaksaa hämmentää, että voin keskustella heidän kanssaan mistä hyvänsä muusta vaan en Suomen pahimmasta tasa-arvo- ja ihmisoikeusrikkomuksesta. Se on poliittinen tabu.
Eduskuntavaalien alla yhdessäkään vaalikeskustelussa ei käsitelty asevelvollisuuden epätasa-arvoisuutta. Yhdessäkään lukuisista vaalikoneista ei kysytty asiasta mitään. Aihe ei kiinnosta tasa-arvoviranomaisia, ei oikeusministeriä, ei puolustusministeriä, ei apulaisoikeusasiamiestä, ei kenraaleita, ei ylipäällikköä. Tasa-arvovaltuutetulle asia ei edes kuulu, niin jännästi on lait säädetty.
Viimeinen niitti tuli viime kesänä. Hallitus julkaisi tasa-arvo–ohjelman, jonka on määrä nostaa Suomi ”tasa-arvon kärkimaaksi”. Ja miten tuo kunnianhimoinen ohjelma aikoo korjata Suomen merkittävimmän tasa-arvo-ongelman, joka muualla Euroopassa on jo ratkaistu? Ei mitenkään.
Pieni särö hiljaisuuden muuriin sentään saatiin elokuussa, kun SDP:n puoluekokous otti asiaan nuorisojärjestönsä aloitteesta kantaa. Kirjaus jäi kuitenkin niin avoimeksi ja ympäripyöreäksi, että siltä pohjalta ei naisia ja miehiä kyllä saada lain edessä samalle viivalle.
Kokouksessa oli sitä paitsi puhetta umpijärjettömästä yleisestä ”kansalaispalveluksesta”, joka tulisi erittäin kalliiksi pelkästään lyhentyneinä työurina ilman että
malli vastaisi mihinkään aitoon tarpeeseen. Sellaisen väläyttely myös vahvistaa omituista ilmapiiriä, jossa nuoret miehet katsotaan velvollisiksi suorittamaan jokin pitkä palvelus sen sijaan, että palvelus säädettäisiin muiden Euroopan maiden tapaan vapaaehtoiseksi.
Koska mitään demokraattista ja laillista keinoa sukupuoli-apartheidin murtamiseksi ei ole, jäljellä on vain laiton tie. Kansalaistottelemattomuudella on kunniakas historia, ja näin syksyllä kutsuntojen aikaan siihen voisi saada arvokkaan luvun lisää.
Olisi upeaa, jos mahdollisimman moni nuori boikotoisi kutsuntoja tai vähintään kävisi ottamassa vapautuksen. Se onnistuu helposti hankkimalla niin sanotuthullun paperit, ja ihailtavan moni niin jo tekeekin.
Ennen kaikkea toivon, että yhä useampi nuori ryhtyy totaalikieltäytyjäksi ja ottaa pannan jalkaan. Sen jälkeen olisi hykerryttävä näky, jos nuoret joukolla leikkaisivat pannat metallisaksilla irti ja heittäisivät pannanriekaleet eduskuntatalon portaille.
Nyt olisi muutenkin oiva hetki nuorten kapinalle.
Hallituksen 19 ministeristä vain viisi on suorittanut varusmiespalveluksen, avainministereistä ainoastaan yksi.
Vaatisi hallitukselta melkoista huumorintajua, jos se kritisoisi nuoria vetoamalla johonkin ”kansalaisvelvollisuuteen” – joka ei siis ole koskenut nykyistä poliittista eliittiä, mutta Pieksämäen Jonneapa koskee.
Vastaan tulee tietysti tuttu kritiikki. Miten maata puolustetaan jos ei palvelukseen vankeustuomion uhalla pakotettujen miesten voimin? Kovin samanhenkisiä argumentteja esitettiin orjuuden vastustajille 1800-luvun Yhdysvalloissa. Miten tekstiiliteollisuuden käy, jos ei enää voi määrätä mustia palkatta puuvillaplantaaseille?
Orjuudella oli kova kannatus – kuten asevelvollisuudella nyt – mutta onneksi Yhdysvalloissa oli riittävästi rohkeita miehiä ja naisia, jotka antoivat kyytiä rasisti-
selle laille. Nyt toivon, että Suomesta löytyy yhtä suoraselkäisiä nuoria, näitä nykypäivän rosaparkseja, jotka parhaaseen kansalaistottelemuushenkeen uskaltavat uhmata seksististä lainsäädäntöä ja vaatia muutosta.
Tällaiseen kriittiseen kansalaisuuteen meidän keski-ikäisten pitää nuoria kannustaa.
Ja muuten: eipä se tekstiiliteollisuus kaatunut, vaikka orjuus lakkautettiinkin. Eikä Suomen puolustus kaadu, jos luovumme seksistisestä laista, ennemmin päinvastoin.
Historia kun opettaa, että syrjintään perustuvat systeemit eivät ajan oloon kestä.
Arno Kotro
