Viime kirjoituksessani käsittelin sotilaskoulutuksen sisältämiä psykologisia vaikutusmenetelmiä pitkälti henkilökohtaisesta näkökulmasta. (Antimilitaristi 2/23) Yhteiskunnallisesti yksilön kokemus ei kuitenkaan ole ainoa tärkeä näkökulma, vaan asiaa täytyy katsella laajemmin. Esitän nimittäin, että pakottavalla asevelvollisuudella ja vielä laajemmin asepalvelusinstituution edustaman kulttuurin kokonaisvaltaisella omaksumisella on suurta merkitystä yhtä lailla demokratian kuin heteronormatiivisen vallan akselilla.
Väite ei sinänsä ole hurja, onhan mainittua pidetty myönteisessä mielessä yhteiskunnan liimana ja miehiseen kansalaisuuteen opettavana. Nyt nämä yleensä positiivisessa mielessä käytetyt termit paljastuvat ja näemme niiden negatiiviset varjopuolet. Asepalvelus on juuri liimaa ja pakottaa kansalaiset yhdeksi. Epoksiliiman tapaan se myös kohdatessaan sille sopimattomia kappaleita tuhoaa ne, sulattaa niistä sille epäsopivan aineksen. Jos liima-analogiaa haluaa vielä venyttää, voi sanoa sen olevan totaalisen karkea työkalu, taitavan punoksen sijaan liima tekee keinotekoisen liitoksen.
Puhe kansaa yhdistävästä tekijästä on myös propagandaa, koska näennäisen yhdenvertaisen diversiteetin sijaan kyse on kaikukammiosta. Armeijasta on riistetty kaikki yhteiskunnan todellinen erilaisuus, vammaiset, päihdeongelmaiset, miehet pitkillä tai värjätyillä hiuksilla ja toisinajattelijat. Vaikutelmaa näennäisesti ikäluokan läpi leikkaavasta otannasta vahvistetaan vielä ottamalla kumileimasimeksi koko roskan vapaaehtoisesti omaksuneita naisia. Kun tähän vielä lisätään erinäisten henkilökohtaisten ulkoisten piirteiden riisto ja poliittisen toiminnan kielto, niin onko yllättävää, että väki on homogeenista riippumatta kahdesta diversiteettiä tuottavasta ominaisuudesta? Syntypaikka ja tulotaso taitavatkin olla näennäisen diversiteetin ainoat tuottajat.
Asepalvelus on juuri liimaa ja pakottaa kansalaiset yhdeksi. Epoksiliiman tapaan se myös kohdatessaan sille sopimattomia kappaleita tuhoaa ne, sulattaa niistä sille epäsopivan aineksen.
Asevelvollisuuden aikana muodostuneet sosiaaliset siteet onkin helppo rinnastaa lähisuhdeväkivaltaan, kultteihin, jengi- tai vankilakulttuuriin.
Feministisenä ajattelijana haluan myös korostaa sitä, että miesten kasvattaminen jonkin näkemyksen kaltaisiksi sukupuolittuneiksi kansalaisiksi edustaa juuri patriarkaalista järjestystä ja heijastuu negatiivisesti kaikkiin yhteiskunnan osiin. Kansalaiskasvatuksena asepalvelus opettaa alistumista sortaviin rakenteisiin, oikeuttaa ongelmien ratkaisemisen väkivallalla ja jopa ensisijaistaa sitä ratkaisuna tiettyihin ongelmiin, kuten sotaan. Se mahdollistaa seksististen sukupuoliroolien vaatimista juuri täysikäistyneilta, painottaen niin läskifobista, militaristista kauneusihannetta ja tarjoten ihmisen elämän ratkaisuihin eristämistä, muun elämän toissijaisuutta ja valtion edun ensisijaisuutta. Samalla se vesittää peruskoulussa ja toisella asteella opetetun yhdenvertaisuuskasvatuksen, näyttämällä että ns. miesten maailmassa pelataan ihan eri pelisäännöillä.
Lopputuloksena syntyy traumaleimautumista, (englanniksi trauma bonding) eli traumaattisen tai hyväksikäytön seurauksena muodostuneita sosiaalisia siteitä. Asevelvollisuuden aikana muodostuneet sosiaaliset siteet onkin helppo rinnastaa lähisuhdeväkivaltaan, kultteihin, jengi- tai vankilakulttuuriin. Suhde on melko usein ristiriitainen ja vaikea purkaa juuri sen takia, että yksilö on kaksijakoinen tunteistaan ja kyvytön tunnistamaan itseensä kohdistuvaa väkivaltaa. Ilmiötä vahvistaa siirtymisriitin aseman normaalius ja kuten mainittu kollektiivisena esitetty kokemus. Yksilöön kohdistettu väkivalta joukkoistetaan äijäkokemukseksi ja erinäinen järkyttävä kohtelu unohtuu ajan kullatessa muistot. Kuvio toistuu sukupolvelta toiselle. Tämä selittää hyvin erityisesti keski-ikäisten miesten tarpeen tulla kertomaan armeijan pehmentyneen, omista traumoista on tehty miehyyden jatke. Pahimmat selvästi laittomat epäkohdat päätyvät sitten lopulta syyttäjän pöydälle todisteeksi instituutiossa tapahtuvasta positiivisesta muutoksesta. Järjestelmän sisäiseen reformiin on kuitenkin toisinajattelusta rankaisemiseen perustuvassa instituutiossa vaikea uskoa.
Se miten tämä liittyy demokratiaan saattaa näyttäytyä ohuelta mutta tulee selväksi, kun kysymme: “Mitkä ovat yksilöiden ja joukon edellytykset vapaasti valita äänestyskohteensa ja arvonsa, kuvatun kaltaisen psykologisen väkivallan jälkeen?” Kolmannes väestöstä on omatunnollaan tai jopa jumalalla sidottu puolustamaan juuri armeijainstituution olennaisesti liittyvää yhteiskuntajärjestystä, jonka kivijalaksi valettua asevelvollisuutta ei tietenkään ole sopivaa kyseenalaistaa. Heille on annettu uusi arvo ja identiteetti, jonka etua puolustaa. Heiltä kysyttäessä ollaan valmiina tappamaan omaksutun identiteetin puolesta.
Tämä selittää hyvin erityisesti keski-ikäisten miesten tarpeen tulla kertomaan armeijan pehmentyneen, omista traumoista on tehty miehyyden jatke.
Suomen kontekstissa meidän tuntuu olevan jotenkin mahdollista hyväksyä tämän kaltainen toiminta, ja kutsua sitä jopa vapaudeksi. Mutta jokaisen maan opettaessa ja valmistaessa kansalaisia oman maan intressien väkivaltaiseen puolustautumiseen ymmärrämme kulttimaisen rakenteen jälleen paremmin. Itänaapurissa kansalaisia valmistellaan jälleen pelolla, vankilalla, väkivallalla ja valheilla puolustamaan oman maansa johtajan etuja. Kaikki ymmärrämme sen olevan vapauden vastakohta. Haitallisten toimintamallien purkamisen sijaan vaikuttaa suomalainen asevelvollisuus juuri luovan sen vastuksen, joka venäläisille voidaan myydä ja vice versa. Seurauksena on molemminpuolista tuhoa ja kärsimystä, ihan ilman sotaakin.
Yhdenvertaisen kansalaisuuden ja mielipiteenvapauden nimissä meidän täytyy ottaa demokratiaan liittyvä sisäsyntyinen riski, että jopa militarististen premissien pohjalta Suomen puolustaminen on mahdollista ilman aivopesua ja kohtuutonta väkivaltaa. Muuten demokratian edellytykset ja kansalaisten vapaus valita valtionsa suunta eivät voi toteutua.
Teksti: Tuukka Korpinen
