Naš Dom (Meidän kotimme) on aktiivinen valkovenäläinen ihmisoikeusverkosto, joka ajaa myös aseistakieltäytyjien asiaa. Järjestön Vilnassa asuva toiminnanjohtaja Olga Karatš osallistui huhtikuun loppupuolella yhdessä suomalaisten, venäläisten ja kreikkalaisten aseistakieltäytyjien kanssa Object War Gathering -tapahtumaan Ateenassa.
Miten autoritaarisessa maassa asuvasta ihmisestä kasvaa hallinnon vastainen toisinajattelija? Synnytäänkö sellaiseksi, vai vaatiiko se jonkin elämää muuttavan avainkokemuksen?
Kysyn asiaa Olgalta, joka omalta kohdaltaan mainitsee muutaman merkittävän kokemuksen teinivuosiltaan Vitebskin kaupungissa Valko-Venäjän neuvostotasavallassa lähellä Venäjän rajaa. Ensinnäkin hän mainitsee tapauksen, jossa hänen hieman ylipainoinen ystävänsä oli saapunut kouluun ripaus meikkiä naamallaan, mistä syystä koulun rehtori oli käynyt häneen käsiksi, raahannut hänet koulun käytävän läpi ja pessyt hänen naamansa välittömästi jääkylmällä vedellä. Sen sijaan että koulutoverit olisivat puolustaneet lasta, he olivat vain nauraneet tälle ja tehneet pilaa siitä että ylipainoinen ihminen oli yrittänyt kaunistautua.
Toinen Olgaan merkittävästi vaikuttanut kokemus liittyi militarisoituun kouluopetukseen. Neuvostokoulussa opeteltiin Kalashnikov-rynnäkkökiväärin kokoamista, purkamista ja sillä ampumista.
Olgasta oli alkanut vähitellen tuntua hyvin selvältä, että hänen kokemansa epäkohdat, sotilaallisesta kouluopetuksesta sukupuolten epätasa-arvoon, naisilta kiellettyihin ammatteihin, valtiolliseen pakkotyöhön ja lähisuhdeväkivaltaan olivat syvästi linkittyneitä toisiinsa.
Näin hän päätyi mukaan ihmisoikeusliikkeiden ja nuorisojärjestöjen toimintaan.
Hajautettu liike keskusjohtoisessa valtiossa
Olga kertoo Naš Dom -järjestön taustan olevan vuoden 2001 presidentinvaalien jälkeisissä liikkeen sisäisissä pohdinnoissa ja keskusteluissa. Tuolloin vielä tänäkin päivänä valtaan ripustautunut presidentti Aljaksandr Lukašenka kampanjoi tullakseen valituksi toiselle kaudelleen.
“Jos ajattelemme paljonko Ukrainaan on annettu aseapua, ehkä sitä tarvitaan, mutta jos ajatellaan aseistakieltäytyjien tukemista, uskon että se tulee paljon halvemmaksi!”
Olga osallistui uudelleenvalintaa vastustaneeseen kansanliikkeeseen, mutta sai havaita, että autoritaarisella presidentillä oli yllättävän vannoutuneita tukijoita. Joidenkin Lukašenkaa vastaan kampanjoineiden nuorten äidit ilmiantoivat näitä ja olivat jopa valmiita kirjoittamaan valtion salaiselle poliisille KGB:lle näiden toiminnasta. Demokratialiike joutui pohtimaan julkisuuskuvaansa ja otti tavoitteekseen, ettei väestö kokisi sitä enää vihollisekseen.
Vuonna 2003 Olga onnistui pääsemään kotikaupunkinsa Vitebskin kaupunginvaltuustoon, ainoana demokraattisten voimien edustajana ja kaiken lisäksi ainoana nuorena naisena ukkovaltaisessa valtuustossa. Hän kertoo että tuohon aikaan monet valkovenäläiset olivat poliittisesti melko epäkiinnostuneita ja heidän mielestään hallitus ja oppositio, poliitikot ylipäätään, olivat kaikki samanlaisia. Siksi Olgalle oli tärkeää nimenomaan osoittaa olevansa erilainen poliitikko, ja hän alkoi tehdä julkisia raportteja toiminnastaan valtuustossa – muiden kaupunginvaltuutettujen harmiksi, sillä julkinen tiedottaminen päätöksenteosta ei ollut tapana.
Naš Dom perustettiin joulukuussa 2005. Se päätettiin perustaa hajautetun vallankäytön periaatteelle, koska valkovenäläiset viranomaiset elivät hierarkisessa systeemissä ja olivat tottuneita toimimaan sellaisten kanssa. Jos uusi oppositioryhmä nosti päätään, he pidättivät muutamia johtohahmoja ja liike kukistui näiden mukana. Hajautetun liikkeen kanssa toimiminen oli kuitenkin viranomaisille ongelma. Valkovenäläisessä kontekstissa hallinnolle hämmentävää oli myös se, että selvä enemmistö verkoston jäsenistä oli naisia.
Verkosto keskittyi tässä vaiheessa esimerkiksi korruptioon ja paikallishallinnon rahankäytön seurantaan, sillä kunnallishallinnon budjetointi oli Valko-Venäjällä salaista eikä siitä tiedotettu avoimesti. Myöhemmin Naš Dom on kampanjoinut myös esimerkiksi maan naurettavan tiukkaa huumelainsäädäntöä ja vankiloissa teetettyä pakkotyötä vastaan, sekä erityisesti vuoden 2020 suurmielenosoitusten jälkeen poliittisten vankien puolesta.
Myös miehillä on oltava oikeus sanoa ei!
Kun sota Ukrainassa alkoi helmikuussa 2022, monet valkovenäläiset olivat hyvin huolissaan siitä että maan armeija liittyisi hyökkäykseen Venäjän puolella. Naš Dom reagoi lanseeraamalla uuden aseistakieltäytymiseen ja sotilaskarkuruuteen kannustavan kampanjan nimellä No means no. Kuten Olga asian muotoilee: “Päätimme varastaa Lukašenkalta hänen armeijansa.”
Olgan mukaan kansainvälisesti tunnetun, yleensä ennen kaikkea naisten keholliseen itsemääräämisoikeuteen liitetyn iskulauseen valitseminen kampanjan nimeksi oli tietoinen ratkaisu. Vaikka kampanjan aloittamiseen johti sota naapurimaassa, Olgan mukaan sillä on kauaskantoisempiakin tavoitteita. Olga näkee aseistakieltäytyjien oikeuksiin keskittyneen kampanjan myös alkuna paljon laajemmalle keskustelulle valtion systeemisestä väkivallasta väestöään kohtaan. Lopulta kohteena on myös kaikkia sukupuolia sortava sukupuolijärjestelmä, josta juontavat niin asevelvollisuus kuin naisiin kohdistuva väkivaltakin:
“Tähän liittyy monia todella outoja narratiiveja, kuten että: ´Jos olet mies, sinun täytyy suojella naisiasi muukalaisilta´- eikä kukaan kysy meiltä haluammeko tulla suojelluiksi! Tämä on naisten esineellistämistä, ikään kuin olisimme tavaroita joita voi tuosta vain siirrellä omistajalta toiselle.”
Valko-Venäjällä on yleinen puhetapa, että todellinen mies on sellainen joka osaa kantaa asetta ja on käynyt armeijan. Jopa demokratialiikkeen sisällä on Olgan mukaan tapana ajatella, että jos nuori mies ei halua Valko-Venäjän armeijaan, hänen pitäisi lähteä Ukrainaan sotimaan ukrainalaisten puolella. “Mutta mitä tehdä, jos mies ei halua osallistua sotaan millään puolella?”
No means no -kampanja ei ole jäänyt tuuleen huutamiseksi, vaan Valko-Venäjän hallinto on kokenut olevansa pakotettu reagoimaan kampanjaan monin tavoin. Helmikuussa 2023 otettiin käyttöön uudet, äärimmäisen ankarat lait, jotka mahdollistavat jopa kuolemanrangaistuksen rintamakarkuruudesta.
Jotain tekemistä kampanjan nimen kanssa voi olla silläkin, että maaliskuussa 2023 Lukašenka sanoi aikovansa puuttua kotiväkivaltaan, vielä kolme vuotta sitten hän sanoi että kotiväkivallan käsite on vain typerää läntistä tuontitavaraa. Olga näkee tämän Lukašenkan epätoivoisena yrityksenä hakea itselleen sympatiaa ja irtopisteitä mistä tahansa sitä onkin saatavissa.
Militarisoituva Eurooppa
Valko-Venäjän asevelvollisuus on käytännössä luonteeltaan valikoiva, ja palveluksen suorittaa lopulta vähemmistö kustakin ikäluokasta. Tilanne saattaa kuitenkin olla muuttumassa, sillä lokakuussa 2022 maan parlamentti hyväksyi lain, joka hankaloittaa palveluksen lykkäämistä. Siviilipalvelukseen pääsyssä on ongelmia, ja sen äärimmäisen rangaistuksenomainen kesto voi olla jopa kolme vuotta.
Olga kuvailee kuinka valkovenäläisiin nuoriin miehiin kohdistuu paljon painetta suorittaa asepalvelus. Maassa on uskomattoman vahva normi, jonka mukaan miehen täytyy oppia puolustamaan itseään aseellisesti. Miesten puolisot tai äidit saattavat painostaa näitä asepalvelukseen.
Toisaalta asepalvelustaan suorittaviin kohdistuu Valko-Venäjän armeijassa runsaasti väkivaltaa. Varuskunnissa on vahva hierarkia nuorten ja vanhojen sotilaiden välillä ja simputus on yleistä.
Olga kritisoi voimakkaasti myös Valko-Venäjän asevoimien osuutta kansainvälisissä konflikteissa. Hän viittaa rikoskumppanuuteen Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan, mutta myös esimerkiksi Kazakstanin tapahtumiin viime vuonna. Valkovenäläiset joukot osallistuivat presidentti Tokajevia vastustaneiden mielenosoitusten tukahduttamiseen alkuvuodesta 2022 osana Venäjän johtaman sotilasliiton Kollektiivisen turvallisuusjärjestön joukkoja. Olgalle hänen maansa sotilaiden osuus siviilien tappamiseen tuntuu käsittämättömältä.
“En tiedä tarvitseeko meillä välttämättä olla armeijaa, se vaatisi paljon syvällisemmän keskustelun”, Olga pohtii. “Mutta uskon vahvasti, että jos tarvitsemme armeijan, sen on oltava täysin erilainen armeija kuin tämä nykyinen.”
Hän huomauttaa myös, että Ukrainan sodan alettua militarisoitumista on tapahtunut muuallakin kuin Valko-Venäjällä, esimerkiksi käytetyn kielen tasolla. Olga sanoo ymmärtävänsä hyvin, että ihmiset samaistuvat tässä tilanteessa Ukrainaan ja tuovat sen esiin kielenkäytössään. Hänen mukaansa sotilaallinen kielenkäyttö tekee kuitenkin helpoksi torjua kaikki kysymykset muusta yhteiskunnallisesta edistyksestä. Kärjistäen: sota-aikana on turha jauhaa vähemmistöjen tai naisten oikeuksista. ’’Kaiken muun lykkäämistä ja tekemättä jättämistä voi perustella sillä että on sota!”
10 000 aseistakieltäytyjää?
Yksi No means no -kampanjan kärjistä osoittaa Valko-Venäjän rajan yli sen läntisiin naapurimaihin: aseistakieltäytyjien aseman edistäminen Valko-Venäjän sisällä on todella vaikeaa, ja siksi tarvittaisiin paljon selkeämpi systeemi heidän vastaanottamisekseen poliittisina pakolaisina muualla Euroopassa. Olgan mielestä aseistakieltäytymisen tukemista Venäjällä ja Valko-Venäjällä tulisi nostaa esiin fiksuna ratkaisuna Ukrainan sotaan: jos Putinilla, tai toisaalta potentiaalisesti Lukašenkalla, ei riitä sotilaita, kuinka he voisivat lähettää armeijansa Ukrainaan?
“Jos ajattelemme paljonko Ukrainaan on annettu aseapua, ehkä sitä tarvitaan, mutta jos ajatellaan aseistakieltäytyjien tukemista, uskon että se tulee paljon halvemmaksi!”
Valko-Venäjän armeijan liittyminen Venäjän puolelle sen hyökkäyssodassa Ukrainassa on edelleen mahdollinen uhkakuva. Olga arvelee, että jos voitaisiin organisoida esimerkiksi noin 10 000 valkovenäläisen asevelvollisuusikäisen miehen joukkopako ulkomaille, hyökkäyksestä tulisi mahdotonta. Määrä ei ole millään tapaa epärealistinen, verrattuna esimerkiksi Ukrainan sotaa paenneiden tai ylipäätään pakolaisten määrään Europpassa se on häviävän pieni. Tästä huolimatta Olga epäilee, että koko asian ajattelu tästä näkökulmasta on monelle poliitikolle vierasta.
Hän myöntää, ettei joukkopaon organisoiminen välttämättä olisi yksinkertainen tehtävä. Silti ja juuri siksi keinoista kuten erilaisista viisumi- ja turvapaikkajärjestelyistä olisi käytävä enemmän julkista keskustelua. Tällä hetkellä Liettuan ja Puolan rajat ovat aidattuja ja hyvin tiukasti kiinni kaikilta Valko-Venäjän suunnasta tulevilta.
Ratkaisujen visioimiseksi Olga kaipaa myös venäläisten ja valkovenäläisten aktivistien tiiviimpää yhteistyötä eurooppalaisen sodanvastaisen liikkeen kanssa. Hän nostaa esille, ettei ennen No means no -kampanjaa edes itse tiennyt aseistakieltäytymisen olevan ihmisoikeus, vaikka oli työskennellyt ikänsä ihmisoikeuskysymysten parissa. Tästä voi päätellä, ettei moni muukaan tiedä asiasta.
Hän onkin kiitollinen Connection E.v.:lle ja muille kansainvälisille rauhanjärjestöille, jotka järjestivät 20.2.2023 toimintapäivän tuenosoituksena No means no -kampanjalle. Toimintapäivän myötä eri puolilla maailmaa pidettiin mielenosoituksia Valko-Venäjän lähetystöjen edessä, ja Olgan mukaan tällä oli positiivinen vaikutus liikkeeseen maan sisällä. Monet ihmiset olivat vaikuttuneita tuesta, jota ulkomailta annettiin valkovenäläiselle oppositiolle. “Meille on tärkeää kokea ettemme ole eristettyjä, vaan olemme osa eurooppalaista liikettä.”
“Jos ajattelemme paljonko Ukrainaan on annettu aseapua, ehkä sitä tarvitaan, mutta jos ajatellaan aseistakieltäytyjien tukemista, uskon että se tulee paljon halvemmaksi!”
Hallinnon kaatamiseen tarvitaan väkivallatonta vastarintaa
Valko-Venäjällä on nähty viime vuosina suuria väkivallattomia joukkoliikkeitä. Vuoden 2020 suurmielenosoituksen horjuttivat vakavasti Lukašenkan hallintoa, mutta hyytyivät lopulta hallinnon ankaraan vastaukseen.
Olga nostaa esiin että mielenosoituksilla oli myös geopoliittisia tavoitteita: monet kaipasivat Valko-Venäjälle puolueetonta asemaa Venäjän ja Länsi-Euroopan välissä. Nyt Olga näkee kuitenkin tilanteen niin, ettei puolueettomuus enää Ukrainan sodan alettua ole vaihtoehto. Pahimmillaan Valko-Venäjä saatetaan alistaa osaksi Venäjää. Haastattelua tehtäessä toukokuun loppupuolella 2022 Lukašenka on julkisten esiintymistensä perusteella hyvin sairas, ja Olgan mukaan vallan siirto on jo käynnistynyt.
Vuoden 2020 mielenosoitusten ohella väkivallattoman vastarinnan piiriin kuuluu Olgan mielestä myös rautatiesabotaasi, jota jotkut valkovenäläiset tekivät vuonna 2022 haitatakseen Venäjän hyökkäystä kohti Kiovaa Valko-Venäjän maa-alueen kautta. Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän joukkojen huoltoa haitanneilla sabotaaseilla saattoi olla suurikin vaikutus Kiovan valloituksen epäonnistumiseen. Olga kuitenkin toteaa, että näitä “rautatiepartisaaneja” on saatu kiinni ja rangaistuksia tästäkin toiminnasta on sodan alkamisen jälkeen tiukennettu. Sabotaasiin syyllistyviä uhkaava kuolemanrangaistus tekee vastaavan toiminnan jatkamisesta vaikeaa, ja tällaista toimintaa suunnittelevien täytyy organisoitua huomattavasti aiempaa paremmin.
Vaikka mainitut liikkeet epäonnistuivat päätavoitteissaan, hallinnon kaatamisessa ja Venäjän hyökkäyksen pysäyttämisessä, Olgan mielestä väkivallattomuudesta vallan haastamisen muotona kannattaa pitää kiinni. Jos nykyinen hallinto halutaan kaataa, tarvitaan väkivallatonta vastarintaa. “Voi olla että meidän täytyy odottaa demokratiaa pidempään kuin kuvittelimme. Silti jos emme ryhdy tappamaan ketään, jos pidämme kiinni arvoistamme, väkivallattomasta vastarinnasta, minun mielestäni se tekee meistä vahvempia. Kuten toistan joka tilaisuudessa, ainakin Lukašenka uskoon meidän mahdollisuuksiimme, ehkä enemmän kuin me itse.”
Olga nostaa esille esimerkkinä tästä hallinnon raivoisan vastauksen No means no -kampanjaan: riippumattomien kansalaisaktivistien aloitettua kampanjan aseistakieltäymisoikeuden puolesta Lukašenka määräsi rintamakarkureille kuolemanrangaistuksen.
“Hän pelkää meitä paljon enemmän kuin me häntä. Hänen moraalinsa, arvonsa, uskomuksensa… Me olemme paljon vahvempia. Vaikka hänellä on paljon tukijoita ympärillään, silti hän ei ole varma vallastaan, tai mistään.”
TEKSTI: AKU KERVINEN
KUVAT: OLGA KARATŠ
