Kristittynä, teologian opiskelijana ja ennen kaikkea antimilitaristina päätäni vaivaa valtavasti kirkon ja puolustusvoimien välinen romanssi. Niin kauan kuin Suomen maaperällä on toiminut sotalaitos, sen toiminnan on siunannut kirkko. Puolustusvoimien ja kirkon yhteistyön kruununjalokivenä toimivat sotilaspapit ja kenttäpiispa. Erityisen röyhkeää yhteistyöstä tekee se, miten kirkko oikeuttaa puolustusvoimien toiminnan ja olemassaolon kristillisin perustein. Haluankin nyt huutaa täältä kosteasta kryptastani, että sotalaitoksen ja kirkon välinen humppa on välittömästi päätettävä!
Sielunhoitoa papit ovat harjoittaneet suomalaisille sotilaille jo 1500-luvulta asti aina tähän päivään saakka. Sisällissodan aikana kirkkoherra Hjalmar Svanberg esitti Mannerheimille ajatuksen Suomen vapausarmeijan kirkollisesta työstä, jolloin kirkko ja sotalaitos paiskasivat kättä. Viimeistään sillä hetkellä sotalaitoksen kirkollinen työ kasvatti juuret yhteiskuntaamme. Talvi- ja jatkosodassa kirkolla, sekä sotilaspapeilla oli hyvin keskeinen rooli. Monet sotilaspapit pitivät Mannerheimin tapaan jatkosotaa pyhänä sotana, poliittisena ja uskonnollisena ristiretkenä.
KRISTINUSKO ON RAKKAUTTA, EI VÄKIVALTAA.
SOTILASPASTOREILLE SUOSITTELEN: TARTTUKAA VUORISAARNAAN!
Sotilaspappien tehtäviin kuuluu ylläpitää sotilaiden henkisestä toimintakykyä ja vaalia poliittisen hegemonian mukaisesti tulkittua hengellisyyttä, toisin sanottuna, pitää sotilaat toimintakykyisinä. Sotilaspastorit toimittavat kirkollisia palveluksia, kuten messuja. He antavat sielunhoitoa, julistusta, opetusta ja ennen kaikkea eettisiä neuvoja.
Tässä tuleekin yksi suurimmista paradokseista liittyen kirkon ja puolustusvoimien väliseen yhteistyöhön. Miten sotilaspapit voivat eettisesti oikeuttaa heidän uskontonsa kanssa väistämättömässä ristiriidassa olevaa toimintatapaa, eli tappamista. Eikä kyseessä ole pikku seikka, sillä kuten tiedämme, sotilaan koko funktio perustuu viime kädessä vihollisen surmaamiselle. Kristinuskon historiassa toki on erilaisia teorioita sodan oikeutukselle ja suhtautumiselle sotaan, mutta toisen ihmisen murhaaminen maallisen valtakunnan nimissä on kategorisesti vastaan kristinuskon kovaa ydintä. Kristillinen usko on radikaalia ja valtaa ravistelevaa, ei siihen alentumista. Kristinusko on rakkautta, ei väkivaltaa. Sotilaspastoreille suosittelen: Tarttukaa vuorisaarnaan!
USKOSSAAN VILPITTÖMÄN KIRKON TULISI MENNÄ KRYPTAANSA POHDISKELEMAAN OMAA OLEMASSAOLOAAN, SITTEN NOUSTA SIELTÄ JA PALATA KRISTILLISILLE JUURILLEEN: KOHTI ALKUKIRKKOA.
Evankelis-luterilainen kirkko kyllä tuomitsee väkivallan yksilötasolla. Silti suuri sokea piste löytyy kirkon suhteesta institutionaaliseen väkivaltaan. Tappaminen on hyväksytään kunhan on univormut päällä. Jos kirkko tosiasiassa haluaisi toimia väkivaltaa vastaan, se murskaisi puolustusvoimien kanssa tehtävän yhteistyön. Kirkko arvostelisi asevarustelua, kirkko ohjaisi resurssinsa ihmisten yhdistämiseen ja hyvinvointiin. Se erkanisi valtiosta. Uskossaan vilpittömän kirkon tulisi mennä kryptaansa pohdiskelemaan omaa olemassaoloaan, sitten nousta sieltä ja palata kristillisille juurilleen: kohti alkukirkkoa.
Mielestäni eettisten kysymysten pohtiminen on kaikille hyväksi. Tehkäämme suurin eettinen työ jo ennen kutsuntakirjeiden lähettämistä, päättämällä yhteiskuntana, ettei aseille, lähimmäisenvihalle ja väkivallalle ole sijaa keskuudessamme.
Teksti: Vili Nurmi