Antimilitaristi sai haastateltavakseen yliopistotutkija Noora Kotilaisen, joka tutkii yhdessä Susanna Hastin kanssa suomalaisen yhteiskunnan militarisoitumista ja sotilaallista valtaa Suomessa. Kotilainen puhuu haastatelussa mielen militarisaatiosta, kehoittaa meitä kaikkia tarkastelemaan itseämme ja omia ajatuksiamme kriittisesti, ja muistuttaa, että valtion turvallisuus on hyvin kapea turvallisuuden määritelmä.
Johdat tällä hetkellä Koneen säätiön tukemaa Sotilaallisen vallan kieli suomalaisessa demokratiassa -projektia, joka tutkii militarisoitunutta kieltä ja sen suhdetta demokratiaan Suomessa. Noora Kotilainen, mitä on militarismi?
– Militarismi on ideologia. Ideologialla viitataan riittävän koherenttiin toimintaa ohjaavaan aate- tai ajatusrakennelmaan, joka heijastaa jonkun ryhmän näkemyksiä tai intressejä. Militarismin voi siis nähdä ideologiana, vaikka se usein onkin yhteiskunnallisessa läpileikkaavuudessaan lähes tunnistamaton, toimii lähes alitajuisella tasolla. Sotilaallinen valta ja asevaraisen turvallisuuden usein kyseenalaistamaton asema perustuu siis huonosti tunnistettuun ideologiaan nimeltä militarismi. Militarismi liittyy läheisesti valtioiden kansalliseen turvallisuuteen: aseellisen voiman käytöllä tai sen uhkaan perustuen, valtiot turvaavat omia etujaan toista vastaan kansallisvaltioihin perustuvassa kansainvälisessä järjestelmässä. Termillä militarisaatio taas viitataan niihin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, joissa sotilaallinen valta vahvistuu, eli militarismi ja sen arvot ja asenteet saavuttavat vaikutusvaltaa yhteiskunnan eri aloilla. Karrikoiden: jotta kansakunta saadaan mobilisoitua turvaamaan valtiollista turvallisuutta, niin täytyy syöttää tietynlaista ideologista, militaristista pa- junköyttä, johon uskoen kansalaiset ovat valmiita jopa tappamaan toisen valtion kansalaisia, ja tulemaan tapetuksi.
– Militarismi on siis ajattelumalli, joka saa eri tilanteissa ja eri aikoina erilaisia ilmenemismuotoja. Vaikka Suomi ei tällä hetkellä käy aktiivisesti sotaa, militarismi ilmenee esimerkiksi niin, että meillä vaikuttaa lähes kaikkien puolueiden mielestä olevan varaa nostaa puolustusbudjettia aika kovilla prosenteilla, tilanteessa, jossa meillä ei riitä rahaa vanhusten hoitoon tai koulutukseen. Se, että tänä päivänä aseelliseen turvallisuuteen tuntuu löytyvän enemmän paukkuja kuin muuhun, on yksi hyvin konkreettinen militarismin ajankohtainen ilmentymä. Ukrainan sodan syttyymisen jälkeen puhumme maailmasta, rahasta ja turvallisuudesta taas hyvin eri tavalla kuin vähän aikaa sitten. Esimerkiksi asehankintojen kritisointi on nyt todella paljon vaikeampaa kuin mitä se oli kaksi vuotta sitten.
Voidaanko ajatella, että tietynlainen ihanneyhteiskunta, johon militarismin ideologian piirissä pyrittäisiin, olisi jonkinlainen ‘maksimaalisen turvallinen valtio’?
– Turvallinen kenelle? Valtion turvallisuushan on hyvin kapea näkökulma turvallisuuteen. Turvallisuusajattelu valtiollisessa aseisiin keskittyvässä ja valtioiden väliseen sotaan kilpistyvänä ajatteluna sulkee pois esimerkiksi ympäristöturvallisuuden, ja monenlaisia, vaikkapa sukupuolittuneeseen väkivaltaan tai rikollisuuteen ja syrjäytymiseen liittyviä turvallisuuden tai turvattomuuden lähteitä. Nämä saattavat olla tietyille ihmisille huomattavasti merkittäväm- piä ja läheisempiä, välittömämpiä turvallisuuden lähteitä kun valtiollinen asevarainen turvallisuus. Militaristinen ajattelu, jossa turvallisuus nähdään vain aseellisessa konfliktissa pärjäämisen tai siihen varautumisen näkökulmasta, sulkee pois hirveän paljon muita turvallisuuksia, jotka saattavat vahvistaa esimerkiksi globaalia turvallisuutta hyvin eri tavalla. Globaalia turvallisuutta on nähty turvat- tavan esimerkiksi kehitysyhteistyön kautta, tai ympäristöturvallisuutta esimerkiksi kestävän kehityksen ja vihreän siirtymän kautta – nykytilanteessa nämä jäävät vääjäämättä jalkoihin. Ja silloin yhteiskunta, joka panostaa vain milita- ristiseen, asevaraiseen turvallisuuteen, on monella muulla tavalla hyvin turvaton, eli militaristisen turvallisuuden sivutuotteena voi tulla muunlaista turvattomuutta, jota aseilla ei voida ratkaista.
Onko sitten niin, että tyypillisin henkilö, joka tällaista ideologiaa tai ihanneyhteiskuntaa tavoittelee, on sellainen, joka ei erityisemmin kärsi näistä muista turvattomuuden osa-alueista?
– Niin voi tietenkin ajatella, että jotkin ihmisryhmät näkevät Suomessakin asevaraisen turvallisuuden tärkeämpänä kuin toiset. Mutta ei militaristinen ideologia ole niinkään yksilötason asia, vaan ilmenee minusta selkeimmin suuremmassa mittakaavassa. Emme viittaa militarismilla pelkästään mihinkään yksilöiden sotahulluuteen, vaan ikään kuin ohjaavaan ideologiaan, kuten aiemmin totesin. Toki militaarinen ajattelu on agendalla enemmän tietynlaisten valtiollisten toimijoiden ja valtiollisten järjestelmien toimesta: sotilaallinen valta turvaa tiettyjen intressiryh- mien etuja enemmän kuin toisten.
Mutta ylipäätään, demokraattisten, moniarvoisten yhteiskuntien on vaikeampi luisua äärimmäiseen militarismiin, asevoimien pidättelemättömään valtaan, verrattuna totalitaarisiin tai autoratiivisiin yksinvaltoihin. Esimerkiksi Putinille äärimmäinenkin militarismi on helppoa, koska hänen ei tarvitse ajatella massoja äänestyskykyisinä ihmisinä, jotka voivat syöstä hänet vallasta. Demokratiassa on paljon vaikeampi alkaa syytämään kaikkia rahoja aseisiin ja lähettää ihmisiä rintamalle kuolemaan ilman pätkääkään uskottavia selityksiä. Toki Putinin äärimmäinen militarismi sitten militarisoi myös vastapuolta, eli meitä: tuntuu että on pakko vastata aseilla aseisiin, laitettava kova kovaa vastaan.
IKUISEEN RAUHAAN PÄÄSY ON HIDAS TIE, MUTTA SITÄ KANNATTAA YRITTÄÄ
Kotilainen ja Hast olivat jo ehtineet tehdä tutkimussuunnitelma, saada Koneen säätiön apurahan ja aloittaa työnsä, kun Venäjän ja Ukrainan välinen sota alkoi. Miten arvioisit nyt, että tutkimusalueenne on muuttunut tutkimuksen alun jälkeen?
– Ensin tuntui todella vaikealta. Sodan syttyminen oli shokki, vaikka ennusmerkkejä olikin – ainakin näin retrospektiivissä – nähtävissä paljonkin. Silti tilanne muutti kaiken ja ensi alkuun kritiikki tuntui hankalalta. Nyt, yli vuosi sodan syttymisestä tuntuu, että miltarismin kriittinen tarkastelu ja suomalaisen militarisaation kehityskulkujen tarkkailu on yhä vain tärkeämpää. Tällaisessa tilanteessa joutuu kuitenkin miettimään sanojaan välillä aika varovaisestikin, jotta saisi oman näkökantansa esiin myös julkisesti ilman, että se aiheuttaa pelkän vastareaktion. Olemme paljon pohtineet tätä tilannetta, ja muuttaneet monessa kohtaa myös tutkmuksemme fokusta. Kutsumme it- seämme edelleen sodan ilonpilaajiksi, eli nostamme esiin aiheita, joista ei haluta puhua ja joista vaietaan. Se täytyy tehdä taitavasti ja strategisesti.
– Tähän liittyen olemme huomanneet kiinnostavasti, miten arjen militarisaatio ja militarisoituminen eli sotilaallisten arvojen vakiintumisen prosessi tapahtuu meissä kaikissa: arjen tasolla ja mielessämme. Ja miten absurde- ja muotoja se saa henkilökohtaisella tasolla. Viime keväänä, heti sodan syttymisen jälkeen aloimme kirjoittaa kollegoiden ja tutkijaystävien kesken kirjeitä toisillemme, ja niistä nousi paljon esimerkkejä mielen militarisaatiosta. Eräs meistä kriittisistä femininistitutkijoista esimerkiksi huomasi viiniä ostaessaan ajattelevansa, että kannattaa varmaan ostaa se tuollaisessa lasipullossa, että saa tarvittaessa tehtyä siitä sitten molotovin koktailin. Itse olin junassa tuolloin keväällä ja ammattisotilaita tuli ravintolavaunuun istumaan, ja huomasin kokevani turvaa heidän läsnäolostaan. En ollut aikaisemmin kokenut näin, olin jotenkin hämmentynyt. Oltiin molemmat näissä tilanteissa, että mitä mä just äsken oikein ajattelin? Kirjeissä jaoimme toisillemme paljon vastaavanlaisia tapauksia, missä saimme itsemme kiinni ajatuksista, joissa sotilaallinen valta yhtäkkiä puhuttelikin eri tavalla kuin aikaisemmin henkilökohtaisella tasolla.
Kun sota tulee tällä tavalla lähelle, omiin ajatuksiin ja pelko ottaa valtaa, huomaa ajattelevansa tällaisia absurdeja asioita. Militarisoituminen hiipii omaan elämään. Pasifistit, sodan vastustajat, antimilitaristit ja sotaan kriittisesti suhtautuvat aktivistit ovat ehkä kieltäneet tähän asti, että ‘tämä ei vaikuta minuun, minä olen tälle immuuni’, ja on voitu osoittaa sormella että ‘te militaristit siellä’. Viime vuoden aikana itselleni on tullut hirveän selväksi, että olen itsekin tosi vahvasti militarisoitunut. Se juuri kertoo militarismin voimasta ja vallitsevuudesta yhteiskunnassam- me, sen ulottuvuudesta omaan mieleemme.
On todella tärkeää, että havainnoimme näitä itsessämme ja asetamme ne kriittiseen tarkasteluun: Miksi aloin näkemään maailman näin, ja olisiko tälle joku vaihtoehto? Onko ajatus polttopullojen valmistamisesta realistinen, mistä se tulee? Haluammekin tutkimuksessamme keskittyä myös ihmisten kokemuksiin, siihen miltä tämä lähelle tullut sota on tuntunut, mitä se on tehnyt meille, ja mistä se kertoo?
Tämän lehden teema on kommunikaatio, ja erityisesti kommunikaation kyky ratkaista konflikteja yhteisymmärrykseen pyrkivän toiminnan kautta, viholliskuvia liennyttävänä ja purkavana toimintana. Miten näkisit että kommunikaatio linkittyy esimerkiksi Kosmopoliksen artikkelissanne avaamaanne ’vaientavaan pyrkivään keskusteluilmapiiriin’: onko militarisoitumisen ehtona kommunikaation rajoittaminen?
– Kyllä näen, että militarisoituneessa ympäristössä keskustelu, ja näin ollen myös kommunikaatio rajoittuu. Viholliskuvat ja vihollisuus vaativat stereotyyppistä ajattelua, jolloin puhe tilanteesta ja vihollisesta alkaa yleensä muuttumaan yksioikoiseksi. Se on militarisaation seuraus ja yksi keskeinen ilmenemismuoto. Silloin kun sota on etualalla, militarisaatio on vahvaa ja uskotaan kritiikittä ja vaihtoeh- dottomasti asevaraiseen turvallisuuteen, puhe konfliktien muunlaisesta kuin aseellisista ratkaisuista vaikeutuu ja voi jopa kokonaan loppua. Ukrainan tilanteen suhteen ei puhuta muusta kuin sotilaallisesta ratkaisusta. Diplomaattiset avaukset nähdään melkein kuin myyräntyönä. Kuitenkin sodat yleensä lopulta loppuvat diplomaattisilla keinoilla.
– Sota kärjistää, harmaan sävyjä tunnistava näkökulma maailmaan alkaa hävitä. Esimerkiksi Ukrainaa ei saa tällä hetkellä kritisoida kovin mieluusti ollenkaan, silloin leimataan helposti putinistiksi. Sota tuo mukanaan mustavalkoisuuden, puolten valinnan ja kapean keskustelutilan, ja sitä kautta kaventaa demokratiaan kuuluvaa avointa ja vapaata keskustelua. Tämä on myös mielten militarisaatiota, jota meidän pitäisi pystyä vastustamaan. Eihän meidän pidä muuttua semmoiseksi maaksi, jota vastaan esimerkiksi Ukraina taistelee eli epädemokraattiseksi ja autoritääriseksi.
Voidaanko keskusteluyhteyksien ylläpitämisellä ja luomisella estää militarisaation syvenemistä?
– Ruohonjuuri- ja kansalaisyhteiskunnan tasolla yhteistyötä tehdään Venäjän suuntaan, mutta kun valtiolliset ja kauppasuhteet ovat minimissään, niin tämän tason työllä on haastava voittaa vanhaa viholliskuvaa. Toisaalta meillä on ehkä vähän yltiötoiveikas suhtautuminen Venäjän heikkouteen. Minkälaisia tuloksia ylirajaiselta yhteistyöltä voidaan odottaa – minkälaisia saavutuksia esimerkiksi viimeisen vuoden ajalta, kuinka paljon voimme vaikuttaa venäläiseen kansalaisyhteiskuntaan tässä tilanteessa. Pitää varoa haavekuvan mukaan elämistä, meillä usein toiste- taan esimerkiksi toivekuvaa siitä, ettei kukaan Venäjällä oikein haluaisi Putinin valtaa, vaikka hänen asemansa vaikuttaa kuitenkin suhteellisen vakaalta. Tämä ei ole tilanteen ymmärtämistä tai rehellistä analyysia, vaan haavekuva, joka on lievästi jopa propagandistinen. Realistinen suhtautuminen olisi ehkä tässäkin järkevä, auttaisi eteen päin.
Miten voisimme purkaa militarismia ja luoda uskoa muihin kuin väkivallan keinoin tai sen uhan avulla rakennettavaan turvallisuuteen? Esimerkiksi diplomatian tai kulttuurien välisen kommunikaation avulla rakennettavaan tur vallisuuteen?
– Kun joku alkaa käyttämään aseita, niin silloin aseet ovat yleensä se, millä siihen vastataan, tämä on aseellisen turvallisuuden ja varustautumisen mekaniikka. Meillä ihmisillä on pitkä historia aseiden käytöstä konfliktiemme ratkaisussa, varustautuminen johtaa herkästi uusiin sotiin, mutta kuitenkin me teemme sitä, kun meillä ei ole muutakaan. En pysty keksimään mitään ”kikkaa”, rauhantyön välinettä tai keskustelutapaa, jolla jo ilmiliekkeihin syttyneen tilanteen voisi ratkaista. Ehkä enemmin niitä pitäisi ehkäistä: pitäisi olla jokin ylikansallinen keino, jolla voitaisiin estää yhteiskuntia ajatumasta sellaiseen pisteeseen, että tämän tyyppiset hahmot, kuten Putin eivät saisi näin paljon valtaa, missään. Ollaan kyllä pyritty luomaan sellaisia kansainvälisiä järjestelmiä, joissa kaikkia kuunnellaan ja pyritään ratkomaan ristiriitoja, mutta ei siinä tälläkään kertaa onnistuttu.
– Haluan itse kuitenkin edelleen ajatella kantilaisittain, että ihmiskunta menee eteenpäin, vaikka se olisikin välillä kolme askelta eteenpäin ja kaksi taakse – silti ihmiskunta suuressa mittakaavassa edistyy jatkuvasti. Ikuiseen rauhaan pääsy on hidas tie, mutta kyllä sitä kannattaa yrittää. Tällä hetkellä on kuitenkin hirveän vaikea nähdä muuta vaihtoehtoa kuin tämä että nyt sota soditaan ja sitten toivottavasti sovitaan.
Jos ajatellaan skenaariota, jossa ensin ‘sota soditaan’, on mahdollista, ettei se siinä skenaariossa lopu vaan laajenee ja laajenee. Miten näkisit, että estämme sodan laajenemisen tällaisessa kehyksessä?
– Sitä pelkään ihan todella. Tiedämme, mihin aseellinen varustautuminen on ennenkin johtanut: sotaan ja sen laajenemiseen. Meidän pitäisi käydä keskustelua Suomessa siitä, kuinka pitkälle olemme valmiita tämän kanssa menemään. Ja myös siitä, kuinka paljon varustautumista muun yhteiskunnan rakenteiden pystyssä pitämisen kustannuksella ollaan valmiita tekemään. Mietin sellaistakin, että jossain vaiheessa solidaarisuus Ukrainan taistelua kohtaan alkaa muissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa hälvenemään, koska tämä alkaa maksamaan meille muille niin paljon hyvinvointina, terveydenhuoltona, koulutuksena. Rajallisia resurssejamme kuluu paljon nyt paitsi Ukrainan tukemiseen myös omaan varustautumiseen ja kaikkeen muuhun, mitä tähän militarisaation kehitykseen liittyy. Tämä kehitys voi pahimmillaan muuttaa meidät hampaisiin asti aseistautuneiksi valtioiksi, joissa ajatellaan, että lisäaseiden osto pelastaa meidät kaikelta, vaikka todellisuudessa se saattaa johtaa meidät aivan toiseen suuntaan eli suurempaan turvattomuuteen. Militarismin logiikka on tässä melko yksioikoinen ja mustavalkoinen.
– Siitä pitäisi käydä keskustelua, kuinka kauan on järkevä käydä Ukrainan sotaa – mihin sillä pyritään, kuinka kauan sitä voidaan jatkaa, mihin asti Ukrainan pitää saada alueensa takaisin, ja missä vaiheessa lähdetään keskustelemaan? Otetaanko riski siitä, että sota laajenee, vai onko se sitten toinen riski, että jos emme tue Ukrainaa tarpeeksi pitkälle niin Venäjä kokeilee taas jossain toisessa kohdassa jatkaa sotaa? Nämä ovat kaksi usein esitettyä skenaariota. Todellisuudessa elämme totaalisessa epävar- muudessa. Itse en tiedä miten tässä käy, ja se joka sanoo tietävänsä, valehtelee. Sota on aina hyvin sattumanvaraista.
KUN ASEET ALKAVAT PUHUA, TASA-ARVOSTA VAIETAAN
Miten maskuliinisuus tai feminismi kytkeytyvät yhteiskunnan militarisoitumiseen?
– Sotahan on ’miesten hommaa’ ehdottomasti edelleen. Siinä kohtaa, kun sota Ukrainassa alkoi, niin aika konkreettisesti tuli esiin se, miten sota ja sukupuoli kytkeytyvät toisiinsa. Rajat sulkeutuivat aseikäisiltä ja ‘asekelpoisilta’ miehiltä, ja heistä monista tuli sotilaita. Naisista pääsääntöisesti tuli joko sodan jaloissa selviämään pyrkiviä siviilejä tai pakolaisia. Suomessa on tapahtunut samoin ja tulisi todennäköisesti tapahtumaan, jos tällainen tilanne tulisi, koska meillä on sukupuoleen perustuva asevelvollisuus. Tämä on aika konkreettinen sodan sukupuolivai- kutus, mutta asia, josta ei ole paljoa julkisesti puhuttu. Se kun on ikään kuin normaalia, vaikka se on tasa-arvon kannalta valtava poikkeus.
Asevelvollisuudesta ja sen muutoksesta on jonkin ver- ran puhuttu, mutta ei siitä mitään vaaliteemaa tule. Edelleen yleisesti ajatellaan, että naiset saavat osallistua aseelliseen maanpuolustukseen, jos he haluavat, mutta ei sitä heiltä odoteta. Armeija on edelleenkin ”miehisyystehdas”, naisia seksuaalisesti häiritään ja kiusataan Suomen asevoimissa nykyäänkin yleisesti ja meillä on nykyäänkin tosi vähän naisupseereja.
– Sota ja sukupuoli on sellainen juttu, että silloin kun aseet alkavat puhumaan keskustelu tasa-arvosta sukupuolten välillä tulee heti vaikeammaksi. Feminismi ja intersektionaaliset sorron tarkastelut jäävät helposti taka-alalle. Nämä kaksi, sota ja feminismi, ovatkin melkein vastavoimia toisilleen, jos oikein provosoivasti sanoisin. Sota ja turvallisuuden näkeminen vain asevaraisena ovat moniarvoisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvotyön vastamyrkkyä. Valtion tai yhteiskunnan militarisoitumisen asteen voi melkeinpä päätellä siitä, miten paljon siellä puhutaan marginalisoitujen ryhmien oikeuksista: ei tarvitse kuin katsoa Venäjää niin näemme tämän kirkkaasti. Myös silloin kun sota alkoi ja Ukrainan rajat menivät kiinni, transnaiset eivät päässeet rajan yli koska heidän passissaan lukee mies. Siinä eivät selitykset auttaneet. Nämä ovat hyvinkin vastakkaisia voimia.
Voidaanko ajatella, että ylipäätään on hegemoninen maskuliinisuus, ja siihen nähden kaikenlainen toiseus joutuu kärsimään? Muun muassa myös ihonvärinsä tai etnisen taustansa perusteella toiseutetut, kuten vaikkapa Ukrainan romanit, joilla ei monilla ollut passeja, joutuivat huomaamaan oikeuksiensa heikentyneen. Onko niin, että kaikki mikä ei ole jonkinlaista ‘normaalia mieheyttä’ joutuu ahtaalle?
– Näen feminismin, en pelkästään naisten aseman vahvistamisena tai sukupuolten tasa-arvon asiana, vaan laajemmin kaikenlaisen sorron huomioimisena ja vastustamisena. Sodassa ja militaristisessa ajattelussa sukupuolen binäriteetti, jako naiseen ja mieheen vahvistuu eli silloin ei tunnusteta sukupuolen moninaisuutta. Samaan masku- liinisuuden ja ‘normatiivisen yhteiskunnallisen jaon’ pa- kettiin kuuluu myös se, että silloin ei puhuta muidenkaan marginalisoitujen ryhmien oikeuksista. Olivatpa he sitten eri värisiä, rodullistettuja, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä, niin silloin keskustelu tuppaa hiljenemään, koska silloin perinteisellä valtiollisella ja aseellisella turvallisuudella on ikään kuin kaikki merkitys, ja kaikki tällainen ‘pipertäminen’ jää toissijaiseksi. Arvot ovat silloin perinteiset koti, uskonto ja isänmaa.
– Lasken intersektionaaliseen feminismiin myös eläinten oikeudet mukaan. Puolustetaan heikompaa, ja nähdään että kaiken sorron ja eriarvoisuuden pohja on sama, kaikki sorto on samaa juurta. Jos jokin on patriarkaalisten arvojen ja väkivallan voittokulkua, niin kyllähän se on sota. Ja tällainen militarisoitu maskuliinisuushan on myös miehille hyvin yksioikoista. Mustavalkoinen jako ja helpot vastaukset vahvistuvat silloin, kun militarismi on kovimmillaan. Militarismin kritisointi on näiden rakenteiden ja käytäntöjen näkemistä, esiin tuomista.
Lukijoissamme on paljon kriittisesti militarisaatioon suhtautuvia ihmisiä. Onko vinkkejä siitä, miten tulla toimeen alentuvan suhtautumisen kanssa keskusteluissa, miten ylläpitää uskoa vaihtoehtoisiin mahdollisuuksiin, jos muu yhteiskunta näyttää kääntyvän ajattelemaan hyvin eri tavalla?
– Eriävien mielipiteiden esittäjiä ei hirveästi päähän taputella tällaisissa tilanteissa. Välillä mietin, että en jaksaisi käydä keskustelua, koska hirveän helposti leimataan esimerkiksi Putinin leiriin kuuluvaksi, tai idealistiseksi, intomieliseksi kukkahattutädiksi, joka ymmärrä mitään asioita. Olen kuitenkin poliittisesta historiasta väitellyt kansainvälisen politiikan tutkija ja tarkastellut sotaa 1700-luvulta tähän päivään asti: ei minulla ole mitään harhaluuloja siitä, että kohta kukat kasvavat, maailma on kaunis ja kaikki sodat loppuvat. Samalla suhtaudun sotilaalliseen valtaan siten, että haluan nähdä sen sellaisena kuin se on: yhtä typeränä ja huonona hallinto- ja politiikkakeinona. Haluan paljastaa sen sellaisena kuin mitä se on.
– Ilonpilaajuus, joka tulee Sara Ahmedin termistä feminist killjoy, kuvaa sitä, kuinka feministit häiritsevät kysymyksillä heterohääillallispöydässä esimerkiksi kysymällä, ‘miksi tämä on näin, mikseivät naisparit saa mennä naimisiin’? Militaristisen ilon pilaaja on sellainen, joka kysyy, mitä tämä sotilaallinen valta ja salailu on, mikseivät nämä asiakirjat ole avoimesti saatavilla niin kuin kaikki muutkin valtion päätökset, miksei näistä kysytä kysymyksiä. Se on vähän eri asia kuin mitä rauhantyö tai rauhanliikkeen toiminta on ollut tähän asti.
– Pitää jaksaa nähdä maailma sellaisena kuin se omasta mielestä on ja puolustaa yhteiskuntamme ydinarvoja. Luen juuri uudestaan Tuntematonta sotilasta ja löydän siitä paljon militarismin kritiikkiä. Siinä on paljon sitä, että herrat keekoilevat puvuissaan ja poikia vaan marssitetaan tykinruoaksi, ja että tämä on aivan järjettömän väärin, ja järjetöntä. Itseäni kritiikin antamisessa helpottaa se, että asettaudun eräänlaiseen pitkään jatkumoon ja ajattelen, että tämäkin sota tulee joskus loppumaan. Se, että pyritään estämään sota kaikin keinoin kannattaa, ja se on moraalisesti oikein.
TOIMITTANUT: KASPER KOTISAARI