Antimilitaristissa 1/2020 nimimerkki J kertoi siviilipalvelukseen hakeutumisestaan ja koulutusjaksosta siviilipalveluskeskuksella jutussa Laatuaikaa Lapinjärvellä. J jatkaa nyt kokemuksiensa kuvailua työpalveluksessa, jossa koronakevät aiheutti hyytävän muutoksen hänen toimenkuvassaan...
Laskeutumiseni Lapinjärven idyllisestä kunnasta töihin oli pehmeä. Palveluspaikkani on ennestään tuttu seurakunta, jossa olen toiminut isosena sekä vapaaehtoisena erilaisissa tehtävissä. Työyhteisö ja työpaikkani tilat olivat siis jo ennestään tuttuja, mikä helpotti töiden aloittamista.
Jo työpalvelun alkua edeltävänä viikonloppuna kävin erään toimitilan juhlissa vapaaehtoisena pyörittämässä hattaraa kävijöille vauvasta vaariin. Juhlissa sain tilaisuuden puhua osalle esimiehistäni tulevista työtehtävistäni. Suunnitelmissa oli hyvin monenlaista: kerhoja lapsille, vahtimestarin töitä, nettisivujen tekemistä, päivärippikouluja...
Ensimmäiset päivät tuntuivat hektisiltä. Opittavaa ja opeteltavaa oli paljon eikä työtehtävien laajuus ainakaan helpottanut tilannetta. Ympärilläni oli kuiten-
kin laaja työyhteisö täynnä ihmisiä, jotka olivat valmiita tukemaan ja auttamaan kaikessa työhöni liittyvässä.
Hankalista ensimmäisistä päivistä huolimatta töihini alkoi piakkoin muodostua rutiineja. Aamuni alkoivat päivän ensimmäisellä kupilla teetä ja postinhakuretkellä ja työpäiväni päättyivät päivän viimeisellä teekupilla ja postinvientiretkellä. Tiistait, torstait ja perjantait olivat varattuja kerhotoiminnalle, mikä jätti kaksi työpäivää viikossa täysin sattumanvaraisille työtehtäville, jotka vaihtelivat viikottain.
Viikot kuluivat ja työni alkoivat tuntua yhä tutummilta ja aloin tottua uuteen siviilipalveluksen myötä muodostuvaan elämänrytmiin. Kerhot, joita en ollut ennen ohjannut, muuttuivat kotoisiksi ja ensimmäistä kertaa työpalvelukseni aikana minusta alkoi tuntua, että edessäni olisi hyvä vuosi.
Covid-19 ja nykytilanne
Tammikuussa vitsailimme sivarikeskuksella ystävieni kesken Kiinassa leviävästä covid-19 -viruksesta, että “meidän tuurillamme se rantautuu kaikkialle ja pilaa sivarimme”. Tällöin emme aavistaneet, kuinka vakavasti covid koko maailmaan vaikuttaisi. Viruksen rantautuessa Suomeen palveluspaikallani alettiin pohtia, miten toimintaa, jossa itsekin olin mukana, voitaisiin jatkossa järjestää, jos tartuntojen määrä kasvaa liikaa. Viikot kuluivat ja pitkälti kaikki kerhot ja olohuonetoiminnat loppuivat tai niitä alettiin toteuttaa etänä netin välityksellä. Lapinjärven ohjeistus kuitenkin oli, että siviilipalvelusvelvollista ei siirrettäisi etätöihin mikäli vain mahdollista. Näin ollen minulle löydettiin tekemistä palveluspaikkani muilta toimialoilta.
1.4. aloitin uuden työtehtäväni hautausmaalla paikallisen kirkon kupeessa. Aluksi työ tuntui pelottavalta. Kokemukseni pihatöistä oli lähes olematonta, koska olen asunut koko ikäni, jonka muistan, kerrostalossa. Osallistuin hyvin harvoin pihatalkoisiin, koska ajanvietto ystävieni kanssa milloin missäkin tuntui aina kumman mielekkäältä juuri niinä päivinä, joina talkoita järjestettiin. Hautausmaalla minulla oli myös aluksi vain yksi työkaveri, koska koronaviruksen aikana oli suunniteltu, ettei kesätyöntekijöitä palkattaisi.
Viikkojen kuluessa ja nykyhetkeen tultaessa olen kuitenkin alkanut tottua uuteen työnkuvaani. Erityisesti haravoinnista, jota aluksi vihasin, olen oppinut pitämään ja huomannut, ettei elämässäni ole tällä hetkellä mitään nurmikon rapsuttamista meditatiivisempaa.
Työstä hautausmaalla onkin tullut jotain, mitä voin tehdä tunteja putkeen tajuamatta, kuinka nopeasti tunnit kuluvat ja palveluspäivät vähenevät. Noin kuukauden päästä palveluksestani on takana jo puolikas. En tiedä, mitä tuleva loppupuolisko tuo tullessaan, mutta odotan mielenkiinnolla muun muassa rajoitusten purkamista, jonka vaikutus työpalvelukseeni on vieläkin epäselvää. Tähän mennessä siviilipalveluksen suorittaminen on tuntunut vuoristoradalta, josta en muuttaisi kuitenkaan yhtäkään pätkää.
TEKSTI JA KUVA: NIMIMERKKI J
