Pyrin alkuvuodesta etsimään työkiireitä tasapainottamaan jotain kevyttä ajanvietettä päätyen lopulta katsomaan alkuperäistä 1960-luvun lopun Star Trek -sarjaa. Sarjan kömpelöltä näyttävän lavastuksen ja usein naivistisilta vaikuttavien juonikuvioiden alta löysin vaihtoehtoisen maailman, joka kuvaa mielenkiintoisella tavalla tulevaisuutta, joka voisi olla saavutettavissa.
Alkuperäinen Star Trek sekä kaikki sen jälkeen tehdyt 13 elokuvaa ja 11 tv-sarjaa sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lopettanut keskenään sotimisen ja lähtenyt avaruuteen tutkimaan tuota käymättömintä korpimaata, kuten suomentaja Antero Helasvuo tavoitteen käänsi. Kapteeni Kirkin ja Mr. Spockin tulevaisuudessa ihmiskunnan sotaisaan historiaan viitataan korkeintaan häpeillen aikakautena, joka on jäänyt kauas taakse.
Star Trekin optimistinen näkemys ihmiskunnan tulevaisuudesta utopiana, jossa maapalloilla ei ole sotaa, köyhyyttä, kodittomuutta tai muutakaan puutetta, herättää pohtimaan niitä muita tulevaisuuden kuvia, joita meille fiktiossa tarjotaan. Olen itsekin dystopiakirjallisuuden ja -televisiosarjojen suurkuluttaja. On helppo nähdä Handmaid’s Tale:n kaltaiset kauhukuvat todennäköisimpänä mahdollisena tu-evaisuutena. Jo pienet lapset oppivat Wall E:stä, että ihmiskunta on tuomittu hautaamaan tämä ainokainen planeettamme roskakasojen ja tarpeettoman krääsän alle.
Post-apokalyptiset The Walking Dead ja Last of Us näyttävät ihmisluonnon kaikista karmeimmillaan. Kun sivistynyt yhteiskunta kaatuu ympäriltämme, kuvittelemme meistä tulevan Kärpästen herran lapsia, jotka ovat täysin kykenemättömiä toimimaan inhimillisesti ilman tarkasti rakennettua ja ylhäältäpäin saneltua yhteiskuntaa. Aivoja syövien zombien saartaminakin viimeiset henkiin jääneet jakautuvat erinäisiin leireihin ja jatkavat keskinäistä kinastelua. Thomas Hobbesin näkemys ihmisestä, joka ajaa ensisijaisesti aina omaa etuaan, on iskostettu tarinoihin, joita kerromme toisillemme mahdollisista tulevaisuuksista.
Post-apokalyptiset selviytymistarinat, joissa ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan, ovat meille se normi, vaikka useat tapaustutkimukset osoittavat, että oikeasti Kärpästen herran tilanteeseen tai suuriin kriiseihin joutuessaan ihmiset lähtökohtaisesti pitävät toisistaan huolta ja lähtevät ratkomaan ongelmia yhteisymmärryksessä. Tästä yhtenä tunnetuimpana esimerkkinä toimivat Lontoon pommitukset toisen maailmansodan alussa, joita selviytyjät muistelevat kaikista sodan hirveyksistä huolimatta ennennäkemättömän yhteisöllisyyden ja avunannon aikana. Historioitsija Rutger Bregman väittääkin kirjassaan Hyvän historia, että juuri tämä sisäsyntyinen halumme auttaa toisiamme ja puhaltaa yhteen hiileen on se, mikä on nostanut meidän evoluution huipulle. Ei ”vahvin selviää” -ajattelu tai hobbesilainen oman edun tavoittelu.
Jostain syystä suurten teknologisten kehitysaskelten kuvitteleminen tuntuu kuitenkin olevan meille helpompaa kuin sosiaalisten ja yhteiskunnallisen kehityksen kuvittelu. Olemme jo Mary Shelleyn ja Jules Vernen kirjoista lähtien saaneet lukea teknologisista edistysaskelista, jotka sen ajan ihmisille näyttäytyivät kuin taikuutena, mutta kuitenkin periaatteessa mahdollisina tapahtumina. Meillä on satoja ja tuhansia tarinoita ihmisistä, jotka matkaavat tähtien halki ja löytävät uusia maailmoja, mutta paljon vähemmän tarinoita, joissa olisimme oppineet pitämään huolta omastamme. Miksei meillä ole enempää fiktiota, joka teknolo- gisen kehityksen rinnalla esittelee myös sosiaalista kehitystä, joka on vienyt ihmisen kauas sodasta, köyhyydestä ja luonnonvarojen riistosta?
Slavoj Žižekin tunnettu toteamus kuuluu: on helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Uskallan väittää, että ne vaihtoehtoiset maailmat, joita fiktio meille tarjoaa, vaikuttavat siihen, minkälaisen tulevaisuuden uskallamme itsellemme kuvitella. Tarvitsemme enemmän tarinoita ihmiskunnan onnistumisista ja maailmoja, joissa sota ja riisto on jäänyt historiaan. Enemmän utopioita ja vähemmän dystopioita.
TEKSTI: MATIAS UUSISILTA
KUVA: BILL ANDERS / CREATIVE COMMONS
