Teksti: Juhis Ranta
Mitä teit sivarissa?
Minut laitettiin sellaiselle luokalle, jossa kaikki lapset olivat vammaisia ja kaikkein eniten avun tarpeessa olevia. Olin heidän luokassaan koulunkäyntiavustajana. Osallistuin opetukseen, mutta sitten myös kaikkeen muuhun, mitä päiviin kuului. Tuon tyyppisessä luokassa tietysti sitä kaikkea muuta oli aika paljon.
Tuossa työssä opin nostamaan ja syöttämään eri kokoisia ja erilaisien ruumiinrakenteiden omaavia ihmisiä. Ennen kaikkea opin kommunikoimaan sekä lasten että aikuisten kanssa. Se ei ole mitenkään vähäinen taito juuri lukionsa päättäneelle.
Osa lapsista oli sellaisia, etteivät pystyneet kommunikoimaan puhumalla, kuin korkeintaan hyvin perustuvan laatuisella äännetasolla. Osa heistä käytti tällaista tosi kiinnostavaa blisskieltä, eli eräänlaista merkkikieltä. Heillä oli sellaisia kansioita, joista kertoivat kuvia osoittamalla, mitä halusivat. Kaikkein kykenevin lapsi pystyi jopa harrastamaan huumoria tämmöisellä merkkikielellä, se on minusta jo aika kova suoritus.
Minkälainen pohja sinulla oli lähteä tekemään tällaista työtä?
Ei mulla ollut minkäänlaista. Lukioikäisenä minua kiinnostivat vain kirjallisuus, taide ja tutkimus enkä uskonut osaavani tai oppivani mitään ”oikeita töitä”.
Palvelukseen minut pakotettiin suoraan lukiosta enkä saanut lykkäystä sivarille. Toisin sanoen jouduin ottamaan sellaisia paikkoja, mitä saattaisi olla tarjolla. Niitä sattui olemaan Helsingissä, jonne olin muuttamassa muutenkin.
Oli onni onnettomuudessa päätyä sellaiseen paikkaan, johon mulla ei ollut koulutusta eikä tietoa mitä se on. Se oli hyvin opettavaista.
Olen melko vakavissani ollut sitä mieltä, että se vahvisti minua ihmisenä paljon. Tuli sellainen olo, että kykenen aika moneen, jos pystyn myös tällaiseen, mitä en olettanutkaan osaavani.
Tein sivarin jälkeen pari vuotta hoitoalan sijaisuuksia.
Mitä jäi sivarista käteen?
Edellä kertomani lisäksi, huomasin, että työnteko voi olla antoisaa. Lukiovuosina vielä ajattelin, että olen aika laiska ihminen ja työnteko ei oikein kiinnosta. Sivarissa huomasin, että työnteko voi olla ihan kivaa ja antoisaa ja minä osaan.
Pari vuotta myöhemmin, kun aloitin toimittajana, sain sen saman tunteen uudestaan. Minulla oli silloin nuoren ihmisen itseluottamus, uskalsin ja pystyin haastatelemaan tunnettuja ja vallakkaitakin ihmisiä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että millähän rahkeilla.
Mikä on paras tai erikoisin sivarimuisto?
Tämä ei ehkä tarkalleen ole sivarimuisto, mutta kerron sen silti.
20 vuotta sivarin jälkeen tapasin sivaripaikkani musiikinopettajan. Olin ollut hänen tunneillaan usein. Hän oli tehnyt eleettömästi selväksi, että hän ei arvosta siviilipalvelusta. Ymmärsin, että hän olisi sitä mieltä, että miehen kuuluu armeija käydä. Se tuntui muutenkin olevan monien opettajien selvä kanta koulussa, vaikka siellä oli ollut pitkään sivareita ja heistä oli ollut paljon hyötyä. Voi olla, että osa heistä ei aidosti nähnyt sitä hyötyä tai eivät vahvojen näkökantojensa takia suostunut näkemään sitä hyötyä.
20 vuotta myöhemmin tämä musiikinopettaja tuli sattumalta vastaan ja kutsui minut koulun tilaisuuteen kertomaan sarjakuvista, joista olen nyt kirjoittanut lehtijuttuja ja kirjoja 27 vuotta. Tein koululle siitä pienen esityksen, se tuntui eräänlaiselta voitolta. Ajattelen, että se kuvastaa sitä, että sivarin suorittaminen on muuttunut tavanomaisemmaksi ja hyväksyttävämmäksi.
Koulutusjakso oli sinun sivariaikanasi vielä Vaasassa.
Kyllä kuukausi Vaasassa, 12 kuukautta palveluspaikassa. Yhteensä 13 kuukauden sivari.
Minkälainen koulutusjakso oli silloin?
Siellä oli luentoja, joiden aiheskaala vaihteli rauhantyöstä pelastustoimintaan ja ensiapukurssiin. Silloin niitä ei käsittääkseni ollut pidetty kovin pitkään. Voi olla, että rahoituskaan ei ollut riittävää. Koin, että se oli huonosti järjestetty.
Ylipäänsä ajattelen, että sivarin järjestäminen, tulisi miettiä kokonaan uudelleen. Mutta olisin aika tarkka siinä, kuka sitä mietintää ja minkälaisilla mandaateilla on tekemässä. Siellä pitäisi olla aseistakieltäytymisen näkökulma edustettuna. Sivaripaikat voisivat olla sen henkisiä, että niissä olisi yhteiskuntaa ylläpitäviä toimintoja ilman aseellista pelleilyä. Sen ei missään tapauksessa pitäisi olla mitään sen kaltaista kuin aseeton palvelus kasarmeilla on tai vastaavaa.
Miksi itse valitsit sivarin aikoinaan?
Tiukan linjan pasifismin vuoksi. Armeija ei ollut minkäänlainen vaihtoehto, eli valitsin sivarin ja totaalikieltäytymisen välillä. Minulla on aika sosialistinen katsomus ja siihen kuuluu myös se, että uskon yhteiskuntaan enkä siihen, että yksilö olisi yli kaiken. Minulla oli sellainen karkea ajatus, että anarkistit valitsevat totaalin ja vassarit sivarin.
Jos nyt joutuisit kutsuntoihin, niin minkälaisen valinnan tekisit?
Menisin yhä siviilipalvelukseen, mutta nykyään valinta olisi tietoisempi. Silloini 19-vuotiaana päätös oli ikään kuin vaistomaista toimintaa aatteen tasolla. Nykyisin olen hyvin tietoinen siitä, että olisin myös valmis menemään vankilaan, jos tilanne sitä vaatisi.
Suhtaudun huomattavan positiivisesti esimerkiksi toisen maailman sodan aikana eri tavoin vankilassa turvasäilöön otettuihin henkilöihin. Esimerkiksi Raoul Palmgreniin ja Arvo Turtiaiseen. Useimmiten taustaltaan ja aatteiltaan vasemmistolaiset ja varsin voimakkaat ja persoonalliset hahmot, jotka eivät sotien jälkeen kuitenkaan lähteneet mihinkään joukkoliikkeisiin mukaan.
Tässä on ehkä pieni ristiriita sen kanssa, mitä aikaisemmin puhuin yhteiskunnasta, mutta mikäli eteen tulisi tilanne, että joko lähdet tai muuten… Silloin valinta olisi ihan selvä.
Olen miettinyt viime vuosina tätä aihetta aika paljon Ukrainan sodan myötä. Moni hyvä ystäväni, joita pidän älykkäinä ja ajattelevina ihmisinä, on siirtynyt kannattamaan Natoa ja suhtautuu Venäjän kysymykseen huomattavan suurella intensiteetillä. Olen miettinyt, että en voi sille mitään, mikä vakaumukseni on. Sehän on vakaumuksen peruselementti, se ei huoju, mutta se ei silti tarkoita sitä, että se olisi typerää. Olen viimeisen parin vuoden aikana huomannut, että vakaumukseni on aika luja.
Minua ei haittaa keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat kanssani eri mieltä. 19-vuotiaana maailmankuvani keskeisimmät elementit olivat vasta rakentumassa. Nykyään siedän paremmin ihmisiä, jotka ovat eri mieltä, paitsi jos he ovat tylsiä ja typeriä. Toimittajan työ on opettanut myös sen, että pidän melkein aina suuni kiinni, jos haluan itse kuulla lisää mitä haastateltavalla on mielessä.
Mitä sanoisit nuorille, jotka ovat tänään tuon valinnan edessä?
Ei kannata välittää sosiaalisesta paineesta. Nykyään on hyvin korostunut samaa mieltä olemisen paine. Militarismi on ällöttävän voimakas piirre 2020-luvun Suomessa. Ilmapiiriä on pohjustettu hienovaraisella propagandalla vuosikymmenten ajan ja nyt sen hedelmiä kerätään. Silti en ikinä olisi arvannut kokevani jotain tällaista.
Uskon, että seuraava sukupolvi alkaa taas tuoda jotain vastapainoa vaaralliselle vouhotukselle, ei nyt mutta muutaman vuoden päästä.
Nimi: Ville Hänninen
Ikä: 49
Asuinpaikka: Helsinki
Sivaripaikka: Ruskeasuon koululla koulunkäyntiavustajana vammaisten lasten luokassa
Milloin suoritettu: Vuosina 1995–1996
Nykyinen työ: Toimittaja ja kirjailija
