Teksti: Juhis Ranta
Kuka?
Nimi: Mikko Jakonen
Ikä: 47
Sivaripaikka: Mellunmäen päiväkoti ja ala-aste
Milloin suoritettu: Vuosina 1997–1998
Nykyinen työ: Yhteiskuntapolitiikan professori Itä-Suomen yliopistossa
Mitä teit sivarissa?
Olin Mellunmäessä 3–5-vuotiaiden aamupäivähoidossa olleiden ryhmässä. Iltapäivällä taas olin kehitysvammaisten lasten iltapäiväkerhossa. Siellä oli oma luokka oppilaille, joilla oli monenlaisia oireita, down-lapsia, autisteja ja niin edelleen.
Mitä sivarista jäi käteen?
Se oli tosi iso muutos. Olen kotoisin Rovaniemeltä. Lopetin lukion kesken toisen vuoden keväällä. Olin musiikkikirjastossa työmarkkinatuella, sen jälkeen hain nuorten puutyöpajalle, joka oli uusi juttu siihen aikaan. Se oli vähän sellainen ongelmanuorten sijoituspaikka, siellä olivat Rovaniemen uusnatsit ja muut kasattu tekemään keskenään töitä terävien työkalujen kanssa.
Ennen kun menin sivariin, olin muuttanut Helsinkiin pari kuukautta aiemmin silloisen puolisoni kanssa yhteen ja tärkeintä olikin, että saisin paikan Helsingistä. Tuo mihin päädyin oli todella jees, etenkin kun se oli yhdistelmä pienten lasten hoitamista sekä kehitysvammapuolta.
Pienten lasten kanssa oleminen oli iso juttu ja siinä näki paljon sellaista Itä-Helsingin meininkiä, mikä oli rovaniemeläiselle vierasta ja uutta. Opin paljon erilaisista sosiaalisista ongelmista. Silloin oli tullut myös pakolaisia Jugoslavian hajoamissotien seurauksena.
Antoisaa oli etenkin se iltapäivän puoli monenlaisten lasten ja nuorten kanssa. Heitä oli siinä porukassa yhteensä noin 10 lasta. He olivat 10–14-vuotiaita, joilla oli erityistarpeita. Teimme heidän kanssaan kaikenlaista iltapäivätoimintaa, käytiin uimassa ja muuta. Osa ei pystynyt puhumaan lainkaan, osalla oli pahoja terveysongelmia vammojensa vuoksi. Se oli tosi iso juttu nähdä ja oppia. Se ei varmaan yksinään ollut ratkaiseva kokemus, mutta yksi etappi matkalla siihen, että myöhemmin päädyin yhteiskuntatieteilijäksi. Todella avartava kokemus.
Paljon jäi kokemuksia ja fiiliksiä. Arvostus tuon alan ihmisiä kohtaan kasvoi valtavasti.
Mikä on paras sivarimuistosi?
Koulutusjaksolta, Vaasasta jäi hyviä muistoja. Silloin eläinoikeusaktivismi oli kovassa nousussa. Oli EVR, Oikeutta eläimille, kettutytöt ja muut. Meidän koulutuserässämme oli porukkaa, jotka olivat erittäin kiinnostuneita näistä asioita. Keskusteluissa ja koulutuksessa käytiin isoja eettisiä pohdintoja muun muassa eläinten kasvatukseen, kasvissyöntiin ja viljelyyn liittyen.
Tuohon meidän koulutuserään sattui tosi hyvä porukka. Pitkäaikaisia kavereita ei lopulta jäänyt kovin montaa, muutamia kuitenkin. Siellä oli sellainen aktivistivetoinen ja yhteiskuntakriittinen tunnelma.
Työpalveluksesta on vaikeaa sanoa mitään yksittäistä muistoa. Yleisellä tasolla oli hienoa huomata miten tärkeäksi hahmoksi tulin näille lapsille ja nuorille kenen kanssa palvelukseni vietin. Se oli sellaista aika henkilökohtaista työtä. Hyvät muistot koostuvat monista pienistä hetkistä, kuten että käydään yhdessä retkellä ja lapsi ottaa kädestä kiinni ja haluaa jutella omista asioistaan. Tosi kivoja hetkiä.
Suoritit koulutusjakson Vaasassa, minkälainen se oli silloin ja mitä jäi käteen?
Hyvä ja monipuolinen. Koulutus oli omalle tietotasolleni avartava, vaikka olin lukenut Sivaria & Totaalia (nyk. Antimilitaristi, toim. huom.). Puhumassa siellä kävi esimerkiksi eläinoikeusaktivisti Joni Purmonen. Internet ei ollut niin yleinen silloin, joten tapa saada tietoa asioista ja löytää asioita oli erilainen. Siellä sai monista asioista hyvin perustietoa, kuten kahvin ja tupakan viljelyn globaaleista vaikutuksista, ja siitä kuinka paljon eläinten kasvattaminen kuluttaa ihmisten ruokaviljelyyn kelpaavaa peltotilaa. Se ei tuntunut kuitenkaan miltään propagandakoululta, sillä keskuksen kouluttajat olivat asiallista väkeä. Oli myös jonkin verran oli pilipalihommaa, ATK-kurssia ynnä muuta. Kokonaisuudessaan se oli hyvä sekoitus osaavaa koulutusta ja aktivistihenkistä luennointia.
Ainoa ongelma oli se, että ensimmäinen majoitus oli rivitalo Smirnoffin kujalla ja se oli ihan homeessa, onneksi siirryttiin sieltä pois.
Miksi valitsit sivarin?
Aseistakieltäytyminen oli se perussyy.
Olin silloin pasifisti. Lukiossa luin paljon Gandhia ja tein siitä esitelmiä. Se oli sellainen, mikä innosti pasifismiin ja antimilitarismiin. Osaltaan tämä on tullut myös suvun perintönä. Isoisäni oli kommari ja aseistakieltäytyjä. Hän oli syntynyt 1907 ja oli puna-aktivisti. Sieltä tuli sellaista perintöä, että armeijan kritiikki on välillä aiheellista. Luin myös Haanpäätä, joka tuki sitä ajatusta.
Rovaniemellä oli 90-luvun alussa paljon aktivistimeininkiä ja Aseistakieltäytyjäliitto oli siellä aktiivinen. Vuorijoen Ville oli paikallinen punk- ja aktivistihahmo. Olin itsekin mukana muun muassa jakamassa flaijereita kutsunnoissa jo ennen kuin omat kutsuntani olivat.
Minulle ei koskaan ollut vaihtoehto mennä armeijaan. Mietin pikemminkin, että menisinkö totaaliin vai sivariin. Ajattelin, että ratkaisen sen asian myöhemmin. Kun olin muuttanut tyttöystävän kanssa yhteen, niin ajattelin, että en minä mihinkään linnaan lähde istumaan. Se tuntui siinä kohdassa oikealta ratkaisulta. Siihen aikaan totaaleilla ei ollut jalkapantarangaistusta. Suurin osa totaaleista taisi olla avovankiloissa, joista he saivat käydä päivisin töissä tai opiskelemassa.
Työ palveluspaikassani tuntui tärkeältä ja siltä, että sillä on jokin tarkoitus.
Minkä valinnan tekisit nyt, jos joutuisit kutsuntoihin?
Aika vaikea sanoa. Poliittisena tekona sivarin painoarvo oli silloin ehkä isompi juttu kuin nykyään. Asepalveluksen suorittaminen oli yleisempää, sivariin mentiin vähemmän ja harvempi sai vapautuksen kuin nykyään. Tänä päivänä, jos haluaa omalla tekemisellään sanoa jotain, niin totaali olisi voimakkaampi kannanotto. Toisaalta nykyisessä ilmapiirissä sivarin arvo on taas kasvanut, jos vertaa vaikka aikaan pari vuotta ennen Venäjän hyökkäyssotaa ja Suomen Natoon liittymistä. Siinä mielessä sivari olisi rakentava kritiikki tässä ilmapiirissä.
Tekisin varmaan saman ratkaisun kuin silloinkin. Miettisin oman elämäntilanteen mukaan. Tämä on ehkä puoliksi itsekeskeinen vastaus. En siis osaisi vetää selkeää tiukkaa linjaa, mutta olisi se ratkaisu totaali tai sivari, niin ajattelen kuitenkin, että se olisi poliittinen ratkaisu ja kannanotto pasifismin ja antimilitarismin puolesta.
Tällä hetkellä sivariin kohdistuu aika paljon paineita, se minkälaisissa työpaikoissa sen voi suorittaa ja minkälaista ääntä sivarit voivat pitää yhteiskunnassa. Totaali olisi hyvä kritiikki koko järjestelmää kohtaan. Sivari taas voi vaikuttaa myös aktiivisesti sen työpaikan kautta.
Mitä sanoisit nuorille, jotka ovat nyt itse kutsuntaiässä?
Ajattele itse asioita ja keskustele kavereiden tai muiden kanssa. Poliittinen ilmapiiri on kääntynyt hyvin nopeasti todella yksipuoliseksi ja mustavalkoiseksi. Se ei tarkoita silti sitä, että se olisi ainoa ja oikea totuus asioista. Tälläkin hetkellä on siis mahdollista ajatella monenlaisia tulevaisuuden kehityskulkuja, ei pelkkää asevarustelun ja sodan eskaloitumista. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa kannattaa pitää kiinni niistä mahdollisuuksista, mitä demokraattinen oikeusvaltio tarjoaa. Aseistakieltäytyminen on iso juttu tässä poliittisessa ilmapiirissä, se kannattaa uskaltaa tehdä, jos sitä harkitsee.
Sitä ei voi tietää, miltä maailma näyttää 10 tai 15 vuoden päästä. Pasifismi ja antimilitarismi ovat monissa eri sävyissään sellaisia ajattelutapoja, että niistä kannattaa pitää kiinni ja niitä kannattaa kehittää. Moniäänisyys on tärkeää, ettemme luisu samaan suuntaan kuin esimerkiksi Venäjä tai muut epädemokraattiset valtiot.
Nuorten kannattaa miettiä myös tätä Nato-asiaa. Suomen järjestelmää täytyisi rakentaa nyt jollain lailla uudestaan. Pitäisikö kansalaisarmeijasta luopua sen takia, että olemme Natossa? Miten pakollisuuden kanssa pitäisi toimia? Armeijassa on ollut historiassa tietyt hyvätkin puolet, esimerkiksi se, että se tuo eri luokista olevia ihmisiä samoihin ruokapöytiin ja yhteiseen toimintaan. Se tekee sen, että armeijassa ei ole pelkästään yhden näköistä ja yhden ideologian porukkaa - ei siis pelkästään maanpuolustusintoisia, vaan myös väkeä, joka eivät ole siitä niin innoissaan, mutta tekevät velvollisuutensa. Mutta jos palvelukseen pakotetaan liikaa tai sitten luodaan systeemi, jossa sanktiot säilyvät, mutta käytännössä armeijaan menee vain tietty pienenevä ryhmä, niin sekään ei ole hyvä kehityssuunta.
Aseistakieltäytymisaktivismia tarvitaan monella tasolla. Mielipidevaikuttamisen tasolla, mutta myös pitäisi pistää paukkuja tuohon lainsäädäntövaikuttamiseen, että oikeusvaltion periaatteet säilyisivät. Asevelvollisuuteen liittyvässä lainsäädännössä, kuten muussakin lainsäädännössä, on oltava erityisen tarkkana, ettei sitä aleta käyttää demokratian ja ihmisoikeuksien vastaisiin päämääriin.
Ajattelen aktivismista siten, että jokaisessa elämäntilanteessa voi tehdä jotain, mikä on pikkuisen radikaalimpaa kuin mikä yhteiskunnassa ja lähipiirissä on normi. Voi olla aktiivinen aktivisti, mutta aina ei tarvitse vetää tappiin asti, jos tuntuu siltä, että se on liian iso ratkaisu oman elämän kannalta.
