Jokainen tähän maailmaan kasvava poika oppii ajattelemaan, että on jokin suurempi, lopullinen asia, jota kohti kaikki menee. On jokin käännepiste, jolloin kaikki saa viimeisen ja aidoimman muotonsa. Pojalle on vaikea opettaa kohteliaisuutta tai lempeyttä, koska hän tietää, että ne ovat vain väliaikaisen harhakuvamaailman tapoja, jotka tullaan kuitenkin lopulta jättämään taa. Miksi edes yrittää? Miksi koskaan nauraa, koska viimeisessä huoneessa ei onnistumista mitata naurulla? Miksi koskaan laulaa, koska lopun hetkellä ei selviytymistä mitata laululla? On jokin täydellinen viimeinen hetki, jota varten kaikki tehdään, jossa lopulta vain kunto, voima, nopeus ja päättäväisyys voittavat. Muuten kuolee. Tai saa lopullisen häpeän, joka on sama asia. Jokainen poika tuntee tämän sisällään.
Armeijan univormut kohdatessani kieltäydyin aseista, johtui se sitten kohtalon oikusta, ilman lämpötilasta tai omasta tahdosta, mutta se tapahtui kuitenkin, pikemminkin minua päin kuin minusta pois. Sillä hetkellä kosmos järjestyi uudelleen, koska ajalla ei enää ollut lopullista päätepysäkkiä, tai jos oli, niin minua ei oltu kutsuttu sinne. Minkäänlaista viimeistä näytöstä ei tulisi - koskaan. Se on syvä järkytys ihmissielulle!
Nykyään sama painajainen toistuu unissani eri tavalla: joko natsit hakkaavat, poliisit ampuvat, tai tutut puukottavat minua. Näitä yhdistää se, että olen puolustuskyvytön, en tee mitään, olen vain paikoillani, ja seuraan sivusta omaa kehoani. En hallitse käsiäni, en ohjaa jalkojani, vaan olen täydessä halvaannuksen tilassa. Milloin olin luovuttanut oman kehoni pois? En unen alussa ainakaan. Voisi ajatella, että armeijan univormujen edessä, mutta ei silloinkaan. Olin luovuttanut sen kauan aikaisemmin, paljon pienempänä.
Tämä on täysin totta eikä unta: ystäväni kutsuivat minut tanssitunneille. Mitä se tarkoittaa? Mielen ja kehon liikettä ilman riuhtaisuja tai kilpailuja. Onko siinä konfliktia? On, mutta ei niin, että lopulta toinen kuolee, vaan niin, että kahden vastapainon yhteinen jännite vie meidät jonnekin, jossa ei ole kukaan ennen käynyt. Tässä ei ole hyökkääjää ja puolustajaa, tekijää ja uhria, miestä ja naista, tai jälkimmäinen saa olla jos niin tahtoo, mutta kukin omalla tavallaan, aloittaen silloin kun tahtoo ja lopettaen kun itselle riittää. On ihmeellistä kääntää aika janasta palloksi, ja painajaisetkin ovat vähentyneet.
Kirjoittanut eräs tähän maailmaan syntynyt
KUVITUS: GABRIEL CASTILLO ARZE








