Teksti ja kuvitus: Janne Niemelä
Metsässä Sinisen vuoren takana kuulin ohikulkijalta: “Jos olet väsynyt, tule luoksemme,
meillä on sinulle leposija!”
En ollut kai väsynyt, mutta ohikulkijalla oli ystävälliset pyöreät kasvot, ja hymyilin
hänelle. Tartuin hänen lämpimään käteensä.
“Kylämme on tuolla.” Valtaisan hiekka-aukion keskellä seisoi piirissä kivitaloja.
Punainen tiilitorni kohosi taivaisiin niiden keskellä. Hämmennyin. En muistanut tällaista
paikkaa (toki olen useinkin hajamielinen.)
“Eikö olekin upeaa? Rakensimme sen kuukaudessa. Me kaikki rakastamme
Taikuria!”
Siinäpä outo nimi!
“Niin, hän on ihmeellinen. Katso!” Kättäni puristettiin innostuneena. “Siellä hän on!”
Nousiko toinen aurinko? Ei, punatiilitornin huippu välähti, ja pyrstötähti laskeutui
eteemme. Näin ensimmäistä kertaa Taikurin. Hänellä oli korkea hattu. “Rakas, ylväs kansa,
ottakaa!” Silkkiviitan hulmauksessa eteemme ilmestyi tyhjästä vastapaistettua leipää,
kauniita vaatteita, hajuvesipulloja, jäätelöä, ja muistaakseni moottoripyörä (sun muuta.)
Paikalle kerääntynyt väki poimi kaiken koreihin ja he huusivat: “Siunaus ja ylistys!” Innostuin
muiden kanssa ja poimin jäätelön. Se maistui varsin hyvältä! Vaan Taikuripa sanoi vakaalla
äänellään: “Muistathan velvollisuutesi.” Katsoin häntä silmiin. Voi, onpas hän komea,
ajattelin. Sitten hän katosi. Jäin katselemaan haikeana. Ymmärsin nyt, miksi häntä
rakastettiin.
Minut vietiin hiilikaivokselle. Uusi tuttavani sanoi: “Tee töitä täällä, niin saat Taikurin
lahjoja palkaksesi. Nimeni on muuten Toivo.”
Otin lapion Toivon kädestä. Ei työnteko minua haitannut. Ja kaikki muuthan täällä
olivat töissä myös. Töitä, töitä, töitä. Hiiltä, hiiltä, hiiltä. Työnteon jälkeen Taikuri ilmestyi
luokseni ja loitsi minulle kivisen talon, jossa oli pieni aidattu piha. Sisällä oli ilmastointi ja
kaapeli-tv (ellei muistini tee taas tepposia.) “Saat asua täällä, jos lupaat tehdä töitä minulle.”
Suostuin. Taikuri oli niin etevä. Mutta aurinko paistoi kuumasti. Oli helle. Kysyin
asiasta.
“Ainahan säätilat vaihtelee”, Taikuri vastasi.
Kuiva maa talojen takana oli aavikkoa. Kysyin asiasta.
“Jossain on enemmän puita, jossain vähemmän”, Taikuri vastasi ja lähti.
Palasin töihin Toivon kanssa. “Mitä ahkerammin teemme töitä, sitä paremman palkan
saamme”, totesi hän hymyillen ja kaivoi reippaasti. Pidin Toivosta. En tiedä miksi, mutta
luotin häneen, vaikka olin vasta tavannut hänet. Tuumin, että kahdenvälinen läheisyys on
lujinta kun ei katso toisiinsa vaan eteenpäin, ja rakastimme yhdessä Taikuria.
Porottavan auringon alla Taikuri puhui tornistaan: “Sinisen vuoren Taikuri on kasvattanut
kylänsä kaksinkertaiseksi. Rakas ja ylväs kansa, tiedätte, että kohta sota syttyy. Kaivakaa
lisää. Puolustamme kyläämme!”
Kansa ylisti Taikurin viisautta.
Kaivoimme lisää, mutta helle kuumeni ja ruoka väheni. “Elintarvikkeet pitää tuoda
kauempaa, koska hyvä multa on nykyään harvinaista”, Toivo selitti pelatessaan Taikurin
antamaa räiskintäpeliä. Söin vähemmän, mutta unohdin huoleni kuunnellessani musiikkia
saamastani gramofonista. Vapaa-aikamme oli hauskaa!
Yksi kyläläisistä lopetti työnteon. En koskaan saanut tietää, miksi. Mutta hän kuoli
nälkään. “Olisi tehnyt työnsä”, Toivo totesi surumielisenä hautajaisissa. Olin itsekin allapäin.
Mietin, mitä olisin voinut tehdä. Olisinko osannut kasvattaa ruokaa ja antaa sen hänelle?
Osasinko viljellä? Kalastaa? Kerätä mustikoita? En muistanut. Olin ollut kylässä niin kauan
(vaikka olenkin usein hajamielinen, nyt oli jo jokin raja ylitetty.)
Mutta kun utelin, miksei kukaan jakanut ruokaa toisilleen, ei kukaan ymmärtänyt
kysymystäni.
Kun Sinisen vuoren Taikuri hyökkäsi sotavoimineen, välähteli taivaalla ukkosen salamoita.
Ikuinen helle oli aiheuttanut ukkosilman. Taikuri jakoi kaikille aseet. Kokeilin sitä. Se oli
raskas ja kömpelö. Aina ajattelevainen Taikuri huomasi huoleni. “Käytä sitä suurella
rakkaudella. Kuvittele vaikka, että se on koivunoksa.”
Pidin säikähtänyttä Toivoa kädestä kiinni, kun talomme pommitettiin matalaksi.
Mitään ei jäänyt. Pelkäsin kovasti. En muista, ammuinko. Aamulla viholliset olivat onneksi jo
poissa. Miksemme iloinneet? Olimme kodittomia, näimme nälkää ja jaloissamme oli haavoja.
Marssimme Toivon kanssa Taikurin punatiilitornille ja koko kylä seurasi. “Mitä nyt teemme?”
väkijoukko huusi. “Taikuri, voitko auttaa meitä?”
Väsynyt Taikuri sanoi: “Teidän pitää kaivaa lisää. Sota jatkuu. Mutta ruokaa saatte
vasta ensi torstaina. Hyvä multa on nykyään niin harvinaista.”
Sydämemme särkyivät yhtä aikaa. Toivo otti hatun pois Taikurin päästä, mutta pettyi,
kun taikavoima ei siirtynyt häneen. “Turha tötterö”, hän sanoi ja roskiksen kansi paukahti.
Hatuton Taikuri oli varsin pieni ja yksinäinen otus. “Yritän vain auttaa teitä”, Taikuri sanoi.
“Ettekö rakasta minua enää? Voin antaa teille kaiken tavaran, mitä tahdotte.”
Siitä huolimatta olimme köyhempiä kuin koskaan. Mutta tiesin, että köyhin kaikista oli
itse Taikuri. Kyläläisiä säälitti tuo julma mutta puolustuskyvytön otus, ja he päästivät hänet
vapaaksi. Taikuri katosi aavikolle, eikä palannut enää. Myöskään Sinisen vuoren Taikuri ei
koskaan hyökännyt uudestaan, koska mitään ryöstettävää ei enää ollut. Toivon kanssa
mietimme pitkään mitä tekisimme, ja lopulta opettelimme hoitamaan pyöreitä lampaita
niityllä.
Missä Taikuri on nyt? Kukaan ei tiedä. Mutta aina matkoillani yritän kuunnella
huhupuheita, jos hän olisi kaapannut uuden kylän lumouksensa alle.
