Antimilitaristi kävi Ruotsin Göteborgissa Pohjoismaiden ja Baltian kulttuurilehtikonferenssissa, jossa puhuttiin demokratian haurastumisesta, hiljennetyistä palestiinalaisista äänistä ja kulttuurilehtien jatkuvasta aliresursoinnista. Seminaari piirsi ajankuvan, jossa pienet lehdet kamppailevat elintilastaan, mutta myös osoitti, miksi juuri nyt niiden ääntä tarvitaan.
Teksti ja kuvat: Juhis Ranta
Marraskuinen Göteborg on vilpoisa ja tuulinen. Göteborgin Tekstin taloon, eli Göteborgs Litteraturhusiin, on kokoontunut edustajia ainakin 50 kulttuuri- ja mielipidelehdestä sekä alan järjestöistä. Ruotsalaisen Nätverkstanin väki isännöi kaksipäiväistä Pohjoismaiden ja Baltian kulttuurilehtikonferenssia (Conference for Nordic Baltic Culture Journals), jonka ohjelmassa on runonlausuntaa, keskusteluja ja esitelmiä kulttuurilehtien merkityksestä, monikielisyydestä, demokratiasta ja teknologiasta. Lopuksi jaetaan myös vuoden Pohjoismainen kulttuurilehti -palkinto. Antimilitaristia edustaa allekirjoittanut.
Ääniä Gazasta
Seminaarin ensimmäisen päivän vaikuttavin hetki koetaan kuitenkin jo alkuiltapäivästä. Runoilija ja toimittaja Erik Lindman Mata lukee palestiinalaisten kirjoittamia, englanniksi käännettyjä runoja. Yhdessä runossa kertoja kertoo lapsilleen tarinoita, jotta näiden ajatukset edes hetkeksi erkanevat kärsimyksestä. Hän kertoo tarinoita, jotka hänelle kerrottiin lapsena, hieman muunnellen. Tarinat on tehty eteenpäin kerrottavaksi ja jaettavaksi. Samalla hän miettii, voiko kirja muuttaa maailmaa: tappaminen jatkuu, kärsimys jatkuu ja kirjoja tuhotaan. Mutta jos hän ei kirjoita ja kerro tarinoita, kuka sitten?
Osa runoista kuullaan ruotsiksi, mutta vajavaisella kielitaidollani en kykene analysoimaan niiden sisältöä.
Iltapäivällä palataan palestiinalaisten ääniin, kun Lindman Mata ja Ord&Bild-lehden toimittaja Catharina Thörn nousevat lavalle keskustelemaan.
Thörn sanoo suoraan sen, minkä moni paikallaolija tietää jo entuudestaan:
“Palestiinalaisten ääni on hiljennetty lähes täysin. Länsimaissa heidän ääntään ei kuulla käytännössä lainkaan.”
Ord&Bild julkaisee Prisma Palestina -juttusarjaa, jossa palestiinalaisten kirjoittajien runoja ja tekstejä käännetään ruotsiksi. Thörn painottaa, ettei palestiinalaisten ääni ole yksi ja yhtenäinen.
“Palestiinalaisilla on erilaisia kokemuksia ja erilaisia ääniä. Ihan kuten kaikilla muillakin kansoilla. Sen takia olisi erityisen tärkeää, että palestiinalaisten kirjoituksia käännettäisiin ja julkaistaisiin mahdollisimman paljon.”
Lindman Mata muistuttaa samalla käännösten arkistollisesta merkityksestä.
“Arkiston kerääminen on myös tärkeää. Silloin meille jää jälki siitä, mitä on ajateltu ja tunnettu juuri nyt. Tulevaisuudessa näitä samoja asioita ei välttämättä olisi mahdollista sanoa.”
Keskustelussa pohditaan myös kääntämisen valtasuhteita. Mitä tapahtuu tekstille, kun se siirretään arabiasta englanniksi tai ruotsiksi? Väärin tehtynä se voi olla kolonialisointia. Mutta ilman kääntämistä ääni ei kuuluisi länsimaissa lainkaan. Thörn kertoo, että Prisma Palestina -sarjan kirjoittajille maksetaan asianmukaiset palkkiot. Hän kuvailee myös kääntäjän asemaa:
“Kääntämällä toisten tekstiä antaa toiselle äänen, mutta samalla tulee saaneeksi itselleen äänen. Kääntäjä ei voi mitenkään tietää kirjoittajan alkuperäistä tunnetta ja ajatusta. Hänen pitää oivaltaa, että kääntäjä on ulkopuolinen ja toimii tavallaan todistajana, ei kokijana.”
Kulttuurilehtien merkitys
Kulttuurilehtiä on ollut olemassa yli 400 vuotta, ja matkan varrelle on mahtunut monenlaisia aikakausia. Silti ne ovat aina pitäneet pintansa. Paneelissa aihetta käsittelevät Literatūra ir menasin Dovydas Kiauleikis, Ord&Bildin Ann Ighe ja Nuori Voima -lehden päätoimittaja Johanna Osváth.
Kulttuurilehdet analysoivat ja arvioivat, tuovat esiin näkökulmia, joita valtavirta ei tavoita, ja joskus niiden tehtävä on myös provosoida, rikkoa pintaa, jotta erilaisista näkökulmista voidaan puhua.
Rahoitus on kaikkialla kivulias kysymys. Kiauleikis toivoo, ettei valitettaisi niin paljon.
“Me puhumme ehkä liikaa poliitikkojen kieltä. Meidän pitäisi onnistua kääntämään ajatus siitä, mitä kulttuurilehtien tekeminen maksaa, siihen, mitä kaikkea ne tuottavat yhteiskuntaan.”
Osváth nyökkää, mutta lisää:
“Olen samaa mieltä siitä, että ei pidä valittaa, sen sijaan meidän pitää vaatia asioita. Nämä ovat mielestäni kaksi eri asiaa.”
Keskustelussa nousee esiin myös teknologian vaikutus. Kulttuurilehdet eivät ole ennenkään seuranneet valtamedian logiikkaa, eikä niiden odoteta tekevän niin nytkään.
“Emme ole noudattaneet ennenkään valtavirtamedian logiikkaa, teknologisessa kehityksessäkin meidän tulee noudattaa omaa logiikkaamme,” Ighe pohtii.
Kiauleikis puolestaan arvioi, että paperinen lehti on tekemässä paluuta: ihmiset ovat väsyneet ruutuihin ja kaipaavat fyysistä lukukokemusta.
Osváth nostaa esiin myös kulttuurikeskustelun jähmeyden Suomessa.
“Esimerkiksi Suomessa kulttuurina pidetään Sibeliusta ja Kalevalaa ja asioita, jotka on tehty 100 vuotta sitten. Pitäisi ymmärtää, että täällä tehdään kulttuuria joka päivä ja yhteiskunnan pitäisi olla kiinnostunut myös uudesta kulttuurista,” Osváth sanoi.
Lisää saamelaista kulttuuria
Illan viimeinen keskustelu käsittelee saamelaista kulttuuria. Lavalla ovat taiteilija Ánndaris Rimpi, kriitikko Carina Beddari ja Inga Moen Danielsen Tekstallmenningen-lehdestä. Huolta herättää saamenkielisen kirjallisuuden vähäisyys ylipäänsä, mutta myös saamelaisen kirjallisuuskritiikin puute.
Rimpi on erityisen huolissaan tekoälyn kyvyttömyydestä ymmärtää saamelaisuutta. Hän kertoo esimerkin:
“Tekoäly kertoo minun olevan poronkasvattaja, vaikka en sitä ole. Tämä johtuu varmaan siitä, että internetissä kerrotaan niin monessa paikassa saamelaisten olevan poronkasvattajia”, Rimpi pohtii.
Kovasta ponnistelusta huolimatta saamelainen kieli ja kulttuuri on vieläkin kovin hauraalla pohjalla. Monissa suvuissa on jäänyt välistä sukupolvi, jolle ei kieltä ole opetettu ja se näkyy tänäkin päivänä.
Harva työskentelee täysipäiväisesti
Vapaaajan ohjelmaa vietetään verkostoituen muun muassa illallisen äärellä. Pöydissä keskustelu siirtyy työnteon realiteetteihin. Käy ilmi, että lähes kukaan kulttuurilehden päätoimittajista ei tee lehtityötä täysipäiväisesti. Antimilitaristissakin päätoimittajan työaika on keskimäärin yksi päivä viikossa. Monissa suuremmissakin lehdissä työtä tehdään osa-aikaisesti, opiskelujen tai muun työn ohella.
Pohdin, mitä kaikkea tämä joukko voisi saada aikaan, jos he voisivat oikeasti omistautua lehdilleen. Miltä Antimilitaristi näyttäisi, jos sitä tehtäisiin kokopäiväisesti?
Demokratian puolesta täytyy taistella
Toinen konferenssipäivä alkoi päätoimittajien roolin pohdinnalla, mutta pysäyttävimmän osuuden tarjosi Valko-Venäjän toimittajien tilanne, josta kertoi kirjallisuudentutkija Maryna Vesialukha.
Toimittajat eivät voi tehdä työtään vapaasti, ja työnsä vuoksi voi joutua vankilaan. Vuoden 2020 vaalit olivat käännekohta: opposition ehdokkaita suljettiin vaalien ulkopuolelle, ja viranomaiset kielsivät itsenäiset vaalitarkkailijat. Istuva presidentti Aleksandr Lukašenka voitti vaalit, oppositio piti vaaleja väärennettyinä ja seurasi massiivisia mielenosoituksia. Jo vuodesta 1994 itsevaltaisesti hallinnut presidentti kiristi otettaan entisestään. Monia kulttuurilehtie toimittajia vangittiin syytettyinä extremismistä ja osa jatkaa työtään maanpaossa. Vesialukhan mukaan kulttuuri katosi lähes kokonaan valkovenäläisestä mediasta.
Moni kulttuuritoimittaja on vaihtanut työpaikkaa, eikä ihme: julkaisualustoja on enää vain vähän. Myös monien kulttuurituotteiden, kuten elokuvien ensi-illat ja julkaisutilaisuudet, voivat olla missä vain: Lontoossa, Vilnassa tai Varsovassa. Toimittaja ei voi olla joka paikassa.
Miksi juuri kulttuuritoimittajia vainotaan? Vesialukha kuvailee, että valkovenäläisen kulttuurin yllä leijuu venäläinen pilvi. Lukašenka ja Putin ovat tiivistäneet maiden välisiä suhteita, ja kulttuurista on tullut politiikan väline.
“Virallinen Valko-Venäjä korostaa kaikessa viestinnässään toveruutta ja yhtenäistä kulttuuria Venäjän kanssa. Tähän tarinaan ei sovi Valko-Venäjän oma kulttuuri ja oma Venäjästä erillinen kulttuurihistoria”, Vesialukha kertoo.
Onneksi toimijoita, jotka pyrkivät vahvistamaan Valko-Venäläistä kulttuuria ja historiallista muistia, on olemassa. Yhtenä esimerkkinä nostettiin Budzma media (budzma.org), jonka päätoimittajan oli tarkoitus osallistua konferenssiin, mutta oli estynyt pääsemään paikalle. Estymisen syytä ei avattu.
Ennen lounasta siirryttiin työpajatyöskentelyyn, jossa pohdittiin, kuinka lehdet voivat vahvistaa demokratiaa. Harmillisen lyhyessä työpajassa kuulin tarinan norjalaiselta lastenlehteä tekevältä toimittajalta. Hän kertoi, että lapset eivät välttämättä ymmärrä, että demokratia voi olla hauras ja sen ylläpitämiseksi täytyy tehdä töitä. He olivat tehneet lapsille suunnatun piirretyn siitä, miten demokratia voi sortua ja miten sitä voi puolustaa. Tämä oli tapahtunut ennen Trumpin valtaan nousua. Toimittaja on nyt itse todistanut, miten Trump on tehnyt juuri niitä toimia, joista norjalaisille lapsille suunnatussa piirretyssä varoitettiin.
Monikielisyys ja digitaalisuus mediassa
Kansainvälisesti toimivilla kulttuurilehdillä on yksi pysyvä haaste: monet eri kielet. Nordisk Revy for Arkitekturin Anders Rubing ja Kunstkritikkin Mariann Enge kertovat, ettei eri kielialueiden ylittäminen ole yksinkertaista. Lukijat haluavat yleensä lukea omalla äidinkielellään ja omasta kulttuurisesta positiostaan käsin.
“Ei välttämättä ole järkeä julkaista englantilaisen alun perin englantilaiselle yleisölle tekemää arviota englantilaisesta kulttuurituotteista käännösjuttuna ruotsiksi Ruotsissa. Se on tehty erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa,” Enge kuvaa.
Englanniksi julkaistut jutut voivat silti levitä hyvin eri maihin, esimerkiksi juttu suomalaisen taiteilijan näyttelystä Ruotsissa levisi englanninkielisenä versiona hyvin Suomessa.
Digikeskustelussa Hilda Forss (Kontradiktion), Siri Reutersstrand (Alba) ja Janne Wass (Ny Tid) vertaavat verkon ja printin mahdollisuuksia. Kontradiktion tutkii verkkojulkaisun uusia muotoja; vuonna 1994 perustettu verkkojulkaisu Alba pysyy perinteisenä. Digissä voi tehdä asioita, joihin printti ei taivu, kuten käyttää hyväksi videota, ääntä ja jutun etenemisen mukaan muuttuvaa ulkoasua, mutta printti on fyysinen esine, jolla on oma painonsa, tuntumansa ja tuoksunsa.
Rahoitus on yhteinen haaste. Useimmat pienet kulttuurilehdet julkaisevat sisältönsä ilmaiseksi, osin erilaisten tukien ja apurahojen, osin lahjoitusten varassa. Maksumuureja ja digitilauksia on kulttuurilehdillä vielä vähän.
Antirasismilla vuoden kulttuurilehdeksi
Tilaisuuden lopuksi jaetaan vuoden Pohjoismainen kulttuurilehti -palkinto. Ehdokkaina on suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia julkaisuja. Palkinnon voittaa Ruotsissa vuonna 2024 vuoden kulttuurilehdeksi valittu Expo. Tuomaristo kiittää Expon tekemää antirasistista työtä ja juttuja, jotka ovat paljastaneet ruotsalaisen äärioikeiston kytköksiä valtakunnan politiikkaan.
Onnea Expo!
Mihin Antimilitaristia pitäisi kehittää?
Kotimatkalla pohdin, mitä konferenssista lopulta jäi käteen. Pitäisikö meidän julkaista juttuja useammalla kielellä? Entä vahvistaa lehden digitaalista puolta tai kulttuuriosastoa? Tulisiko meidän lainata enemmän juttuja muiden maiden medioilta?
Moni ruotsalainen ja norjalainen, joiden kanssa keskustelin, oli aidosti järkyttynyt kuullessaan, että Suomessa voi saada vankeusrangaistuksen asepalveluksesta kieltäytymisestä, ja että rangaistus koskee vain miehiä. Antimilitaristi on paitsi Aseistakieltäytyjäliiton jäsenlehti myös kantaaottava kulttuuri- ja mielipidelehti, joten kysymys tuntuu ajankohtaiselta: mihin suuntaan meidän pitäisi kehittyä?
Mitä sinä ajattelet? Lähetä näkemyksesi sähköpostitse osoitteeseen antimilitaristi@akl-web.fi tai postitse:Antimilitaristi / Aseistakieltäytyjäliitto, Rauhanasema, Veturitori 3, 00520 Hel
