Teksti: Juho Juutilainen
Tartuin mielenkiintoiseen tehtävään; levyarvostelu Antimilitaristiin, aiheena Pelko-nimisen yhtyeen uusin Punainen kirja-pitkäsoitto. Minulle ei kerrottu ennakkotietona muuta kuin että “helsinkiläinen post-punk-yhtye, jonka uusimman levyn lyriikat ovat vahvasti kytkeytyneenä ympäristötuhoon ja luontosuhteeseen.” Bändi itse markkinoi itseään “bad dream-poppina”, “dark-Abbana” ja indie-rockina.
Luontosuhde ja sen tuhoaminen on tosiaan vahvasti läsnä jo biisien nimissä; “Mount Everest”, nimikkobiisi “Punainen kirja”, “Ettei putoa”, “Uusi kuihtuminen”, “Nurmikolla”, “Susiraja”, “Jotain toivomuksia maailmanlopusta” sekä “Karhu”. Lähdin toteuttamaan tätä arvostelua post-punk ja darkwave-diggarina, mutta ilman mitään odotuksia. Täytyy sanoa, että vaikka olen mainittuja genrejä kuunnellut kohta vuosikymmenen noin suurinpiirtein, en ole antanut ajatustakaan suomalaiselle genreä edustavalle musiikille. Mutta onhan olemassa myös turkkilaista post-punkia, niin mikä jottei.
Pelko – Punainen Kirja
Julkaistu 12.3.2025
omakustanne
9 kappaletta, kesto 33 min. 30 sek.
Levyltä löytyy sopivassa suhteessa aggressiiviisuutta ja rauhaa, ihan kun yhdistelmä painajaisia, kuten bändiluonnehdinta “bad dream popille” on osuvaa. Avaus “Mount Everest” on ahdistavalla phase-efektillä ja Agentsin esapulliaismaisella mutta synkemmällä kitaroinilla ja post-punkin tyypillisillä raskailla rummuilla varustettu kertomus siitä, miten “vihreä tippuu puista pois” ja kysyy että halutaanko huipulle.
Väpättävän elektronisen äänen siivittämänä siirrytään nimikkobiisiin, joka saattaa jonkun mielestä muistuttaa Lasten Hautausmaa-yhtyeen tuotantoa siinä määrin, että laulussa on mies- ja naisäänen duetto sekä nopea tempo. Osittain äänimaailma muistuttaa ns. protelektronisuudessaan ajoittain jopa David Bowien legendaarisen ´Heroes´-albumin jälkipuoliskoa vuodelta –77. Biisi kysyy miten voimme olla elossa, vaikka maapallo on jo kuollut ja siinä kuljetaan muun muassa viimeisellä purolla.
Edellisen biisin loputtua kuin seinään alkaa “Ettei putoa”. Sen kitarariffi muistuttaa kotimaisen huippukitaristi Marzi Nymanin soolotuotannosta löytyvää “Outo tyttö”-singleä heleydessään sekä kaihoisuudessaan. Tämä biisi tuo mieleen sanoitusten ja melodian lisäksi itselleni ainakin PMMP:n tuotannon, biisissä nousee myös selkeästi (ainakin kirjoittajan kuulokkeiden läpi) basso yksittäisenä soittimena. Tarttuva ja heleä kitarariffi teki tästä välittömästi itselleni korvamadon. Biisi päättyy myös mahtipontiseen, The Killers vaikutteiseen kitarasooloon ja rummutukseen, seikka, joka toistuu yllättävän usein levyn biiseissä. Biisi itselleni kertoo ajan kulumisesta, siitä ettei muista ulkona olemista ja kertoja miettii, mihin astua, ettei putoa.
“Uusi kuihtuminen” alkaa dy dy dydy dy-tyyppisellä hyräilyllä kunnes räjähtää elektroniseen tilutukseen. Mainittu laulutyyli toistuu myös niin sanotussa kertosäkeessä, joka tietenkin on klassinen korvamatovaikutus. Kuuntelin viikonlopun aikana levyn läpi kuudesti, kolmesti tätä kirjoittaessani ja kolme kertaa muussa ympäristössä, huomasin ehkä eniten hyräileväni tämän biisin osuuksia. Tempo on nopea ja äänimaailma muistuttaa tietynlaista ysärin videopelimaisemaa, omasta mielestäni.
“Nurmikolla” on levyn ensimmäinen positiivinen-mutta-ei-kuitenkaan-positiivinen-biisi. Kertoja on jonkun kanssa istumassa nurmikolla, mutta siinä ei ole hyvä olla. Biisissä on hieno ristiriita, melodia luo onnellisuuden ja nostalgisen kaipauksen tunteen, josta tulee mieleen kesä, mutta lyriikoista käy ilmi, että nurmikolla henkilön kanssa on lintu, joka on kivitetty.
“Susiraja” on wall of sound-tyyppinen, mahtipontinen kertomus lähtemisestä ja siitä ettei voida palata. Tarttuva melodia, mainittu äänimaailma ja pitkälle huudetut lauluosuudet tekevät biisistä erilaisen kuin muista, ja tempo vain nousee loppua kohti sellaiseksi mitä itse kutsuisin loogiseksi kakofoniaksi päättyen volyymit kaakossa korvat soivaan kitaran vinkumiseen.
“Hattara” tuo taas mieleeni PMMP:n jos se ahdistavampaa musiikkia tekevänä versiona. Biisin teema on nykypäivän hermolla oleva “tunteisiin meneminen” sanoen, että kaikki saa kyllä mennä tunteisiin, olemme luonnoksia ja heikkoja. Kuin hattaraa. Biisin kitarasoolo on vaikuttava fuzz-painotteinen vingutus.
“Jotain toivomuksia maailamanlopusta” tuo mieleeni ahdistavuudessaan brittiläisen The Curen synkimmän kasarituotannon. Biisin teema on maailmanlopun odotus ja se, ettei kukaan huomaa miten käy. Tämäkin laulu räjähtää loppua kohti alun rauhallisuudesta ja ahdistavuudesta eräänlaiseksi mahtipontiseksi, koko bändin kattavaksi kokonaisuudeksi, joka päättyy kuin seinään.
“Karhun” kuvittelin alussa olevan balladi ja päättäen levyn positiivisiin mutta haikeisiin tunnelmiin. Muista lauluista poiketen tämä alkaa pianolla. Mahtipontisuus lähentelee taas The Killersiä ja modernia heartland rock-tyyppistä soundia, ja loppua kohti mainittu asiayhteys vain korostuu, kun biisi muistuttaa suomalaista erikoista risteytystä mainitun bändin “When You Were Young” ja “Dustland Fairytale”-kappaleista. “Karhu” päättää levyn luontokokonaisuuden hienosti vähän jopa yllättäen positiiviseen sävyyn, ja kertoja laulussa haluaa muuttua karhuksi ollakseen turvassa, joka edustaa heartland rockille tyypillistä nyt hypätään autoon ja lähdetään tästä paskakasasta-ajatusmaailmaa. Biisissä on hieno, taaskin mainitulle genrelle tyypillinen mahtipontinen kitara ja syntikka läsnä, painokkaiden rumpujen lisäksi. Loistava päätösbiisi, joka antaa levylle hieman positiivisen, elokuvamaisen lopun, että “kyllä tämä tästä, mutta se ei tule automaattisesti”. Laulussa toistettu “ta taa” antaa myös käsityksen lähtemisestä ja hyvästien jättämisestä, jonka voi tietysti tulkita linkolamaisena ahdistuksena, toivona tai jonain toivona luonnon tilasta ja ihmisten tekemisistä täällä.
Kaikenkaikkiaan levy on yllättävä kokonaisuus hyvin tuotettua, soitettua ja laulettua modernia post-punkia. Oma suhtautumiseni kotimaisesta musiikista puhuttaessa on se, etten kuuntele juuri muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kotimaista mainstream-musiikkia, koska kaikki naislaulajat kuulostavat enemmän tai vähemmän samalta ja miesartistit ovat T. Vesterinen ja Käärijä. Mutta underground- ja indiepuoli on se, missä tämä maa tarjoaa vaikka minkälaista hyvää, tässä yksi mainio esimerkki siitä. Bändillä on hyvin valittu tie, genrellä on uskollinen fanikunta varmasti ja tulevaisuus vaikuttaa myös valoisalta. Yhtye myös erottuu lyriikoillaan ja soitannollisesti esimerkiksi ulkomaiden vastaavista yhtyeistä.
Kirjoittaja on 28-vuotias AKL:n aktiivi, nk. makkarimuusikko ja musadiggari, jonka levyhyllystä löytyy niin Springsteeniä, Joy Divisionia kuin Charles Bukowskiakin.
