TEKSTI: JUHO JUUTILAINEN
Tässä artikkelissa vertailen ja samalla arvioin kahta kirjaa, Matti Salmisen Yrjö Kallisen elämä ja totuus vuodelta 2011 sekä Aapo Kukon sarjakuvaa Puhumalla paras vuodelta 2023. Molemmissa on käsiteltyvaltiomies, osuustoiminnan jättiläinen, teosofi, pasifisti ja sosialisti Yrjö Kallisen (1886–1976) elämää. Jotta vertailu sujuisi jouhevammin, seuraavassa kappaleessa esittelen Kallisen hieman yksityiskohtaisemmin.
Yrjö Kallisen pitkä elämä mahdollisimman lyhyesti
Yrjö Kallinen oli elämänsä alkupuolella kansakoulutaustainen rautatietyöläinen Oulusta, joka tempautui ammattiyhdistysliikkeen ja työväenliikkeiden mukana suurlakkoihin vuonna 1905. Teosofiaan ja maailmanuskontoihin hän tutustui jo 1900-luvun alussa sanomalehtiartikkeleiden ja hindulaisuutta käsittelevien tekstien kautta, joita alkoi ilmestyä suomennettuna jo 1800-luvun lopulla. Vuonna 1907 Kallinen oli mukana perustamassa Suomen Teosofisen Seuran jaostoa Ouluun, joka sai nimekseen Aatto-loossi.
Sittemmin Kallinen oli mukana Sosiaalidemokraattisessa puolueessa, ensin nuorisojärjestössä ja myöhemmin pääpuolueessa. Hän joutui taustansa vuoksi osallistumaan punaisten puolella kansalaissotaan vuonna 1918. Pasifistina Kallinen kieltäytyi kantamasta asetta tai ottamasta osaa taisteluihin, mutta toimi neuvottelijana valkoisten vallatessa Oulun.
Kansalaissodan jälkeisissä sekavissa ja farssimaisissa oikeudenkäynneissä Kallista vastaan langetettiin neljä kuolemantuomiota eri valkoisten oikeuslaitosten taholta. Hänet vietiin jopa teloitusriviin asti. Kallinen kuitenkin selvisi pitämällä inspiroivan ja liikuttavan puheen teloitusryhmälle kuopan reunalla, ja näin hänet poistettiin teloitusrivistä. Sekä teloituskomppanian päällikkö että Kallisen tunteneet kansalaiset vetosivat kuolemantuomiota vastaan, ja se muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi.
Kallisen vankilapaikka vaihtui seuraavien vuosien aikana Turusta Tammisaareen ja sieltä Lappeenrantaan. Viimeksi mainittu on merkittävä, sillä siellä hän ryhtyi ensimmäistä kertaa meditoimaan käyttäen apunaan hindulaisuudesta kertovien kirjojen tekstejä ja tekniikoita. Päivät kuluivat lähinnä yksin hämärässä sellissä. Vankilasta Kallinen vapautui vuonna 1921.
Seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä Kallinen osallistui mitä moninaisempaan osuuskuntatoimintaan, Teosofisen Seuran toimintaan ja piti puhujakiertueita sekä kirjoitti ahkerasti kirjoja, puheita, kannanottoja ja kirjeitä.
Politiikan saralla hän liittyi takaisin SDP:n riveihin kansalaissodan aiheuttaman yhteiskunnan mullistuksen jälkeen ja pääsi eduskuntaan vaaleissa vuonna 1945, kun hänet lupaa kysymättä asetettiin ehdolle puolueen listoilta.
Vuosina 1946–1948 Kallinen toimi puolustusministerinä Mauno Pekkalan (SKDL) hallituksessa, oltuaan ensin ministeri valtioneuvoston kansliassa. Puolustusministerinä toimiessaan Kallinen kieltäytyi olemasta tekemisissä niin sanotun väkivaltakoneiston kanssa, joten upseerien nimittämiset, aseostot ja muut aseelliseen toimintaan liittyvät tehtävät sälytettiin pääministeri Pekkalalle.
Koko lähes 90-vuotiaan elämänsä Kallinen omisti etenkin tiedon kartuttamiselle ja teosofialle, todeten, että "tieto on tärkein uskonto". Hän noudatti kansalaissodan vankila-ajoista lähtien itse keksimäänsä elämänohjetta: "En enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi."
Rohkaisen jokaista tutustumaan tässä artikkelissa käsiteltäviin kahteen teokseen sekä Kallisen omiin kirjoihin ja kirjoituksiin, joista mielestäni tärkeimmät listaan lopuksi. Sen lisäksi Kallisesta löytyy Yle Areenasta ja Elävästä Arkistosta (ainakin vielä toistaiseksi) loistava kaksiosainen haastattelu nimeltä Elämmekö unessa, joka on kuvattu vuonna 1971.
Matti Salmisen Kallis-kirja
Matti Salmisen kirja käsittelee Yrjö Kallisen elämää mielenkiintoisella tavalla, johon harvemmin törmää: Salminen käy Kallisen elämän läpi lähes kokonaan tämän itse kirjoittaman materiaalin kautta. Aineistona Salminen käyttää Kallisen kirjoittamaa laajaa kirjallisuutta, kirjeitä, lehtiartikkeleita, kannanottoja, puheita ja päiväkirjamerkintöjä. Lähdeaineistonsa Salminen on koonnut käyttäen Kansallisarkistoa, Kansan Arkistoa, Teosofisen Seuran arkistoa, Työväen Arkistoa sekä erilaisia työväen- ja teosofian lehtiä. Salminen lainaa tätä materiaalia suoraan välillä hyvinkin pitkästi ja antaa oman panoksensa kirjoittajana kommentoimalla Kallisen kirjoituksia moderniin maailmaan ja lähihistoriaan peilaten, kuin Salminen kävisi vuoropuhelua Kallisen kanssa vuosien takaa.
Vaikka kirja etenee kronologisesti ensimmäisistä Kallisen kirjeistä sisaruksilleen ja päiväkirjamerkinnöistä varhaisiin poliittisiin puheisiin, huipentuen aina 1960–1970-lukujen tv-esiintymisiin ja viimeisiin vuosiin asti, kirja ei silti ole perinteinen elämäkerta, jossa käydään läpi henkilön lapsuus, nuoruus ja aikuisuus.
Lyhyesti sanottuna, Salmisen kirja on kiehtova, vajaa 300-sivuinen kokoelma yhden itsenäisen Suomen ajan mielenkiintoisimman henkilön kirjeenvaihtoa ja muuta tuotettua tekstiä.
Kritiikkiä Salmisen kirjasta
On Salmisen kirjassa mielestäni huonotkin puolensa. Vaikka sen vahvuus on nimenomaan materiaalin laajuus, voi se lukijasta tuntua tämän takia raskaalta, sillä kirja menee välillä etenkin teosofiaa ja sen historiaa Suomessa käsitellessään niin syvälle aiheeseen, että kirjan tempo saattaa hävitä, vaikkakin se samalla antaa yksityiskohtaisen kuvan teosofiasta ja aihepiiristä Suomessa nimenomaan sen parissa vaikuttaneen henkilön silmin. Kirja ei suhteellisen vähäisestä sivumäärästään huolimatta ole mikään kahvipöytäpokkari, vaan nimenomaan kirja niille, joita Kallisen elämän yksityiskohdat ja omat ajatukset hänen itsensä ilmaisemana kiinnostavat.
Aapo Kukon Kallis-sarjis
Aapo Kukon sarjakuva Puhumalla paras rakentaa juonensa kahden Kallisen kenties merkittävimmän ajanjakson ympärille: kansalaissodan tapahtumiin alkutalvelle 1918 sekä vuoden 1948 toukokuulle, jolloin Kallinen toimi Suomen hallituksessa puolustusministerinä.
Sarjakuva on mustavalkoinen ja nojaa kuvituksessa vahvasti tunteisiin eikä niinkään dialogiin. Oman arvioni mukaan vajaan 300 sivun kirjasta kolmannes sisältää hyvin vähän (1–2 lausetta, tai välillä vain satunnaisen sanan, enintään) tai ei ollenkaan dialogia tai muuta puhetta. Kirja on piirretty hyvin dramaattisesti, ja ihmisten ilmeet sekä tunteet kuvataan voimakkaasti ja sivuja säästämättä. Etenkin Kallisen elämän merkittävät hetket, kuten puhe teloitus-
ryhmän edessä tai valaistumisen kokemus vankila-aikana, on kuvattu kokonaan ilman puhekuplia, ja vain henkilöiden kasvot sekä voimakkaan värimaailman omaava kuvitus johdattavat lukijaa eteenpäin.
Puhumalla paras etenee epäkronologisessa järjestyksessä, sisältäen siellä täällä takaumia, joihin hypätään yllättäen. Valtaosa kirjan sisällissodan aikaisista tapahtumista käydään läpi takaumien keinoin, kun vanhempi ministeri-Kallinen muistelee itse, tuttujensa kesken tai vaimonsa kanssa tuota aikaa. Sisällissodan aika myös käsittää kirjasta juonellisesti suurimman osan, noin kaksi kolmasosaa, ja 1940-luvun loppu antaa taustan tuon ajan muistelemiselle
henkilöiden näkökulmasta.
Ruusuja ja risuja sarjakuvalle
Erittäin hyvänä puolena kirjassa on sen herättämät tunteet Kallista ja hänen kokemuksiaan kohtaan sekä laajempi kuva koko Suomen jakautumisesta hieman ennen 1920-luvun sarastusta. Kirja kuvaa myös hyvin punaisten ja valkoisten suhtautumista toisiinsa, esimerkiksi vielä Kallisen elämän myöhemmässä vaiheessa häntä ja hänen vaimoaan haukutaan kommunisteiksi puhelimessa, ja kansalaiset ihmettelevät ääneti junassa, että "tuonhan piti olla kuollut, maanpetturi."
Myös Kukon piirrosjälki mielestäni tuo hienosti oman mausteensa tarinaan. Mitään Don Rosan Ankka-tarinoiden yksityiskohtaista Ankkalinnaa ja Roope Ankan tuimia kulmia ei pidä lukijan odottaa, vaan Kukon piirrostyyli muistuttaa enemmänkin yhdysvaltalais-sarjakuvantekijä Frank Millerin (tunnettu muun muassa Batman: Yön Ritari -kirjasta vuodelta 1986) tahallisen hataralla kädellä piirrettyä jälkeä. Toisaalta runsas mustan ja valkoisen käyttö dramatiikan keinona tuo mieleeni etenkin Art Spiegelmanin hienon Maus-sarjakuvan vuosilta 1980–1991.
Puhumalla paras -sarjakuvan heikoin puoli on siinä, että se ei selitä Kallisen elämän taustoja kovinkaan syvällisesti tai vaikkapa kerro paljon muiden henkilöiden merkityksestä hänen elämässään. Kirja on sellaisille lukijoille, jotka ovat ennestään vähintään pintapuolisesti tutustuneet
Yrjö Kallisen elämänvaiheisiin, sillä kirja vain menee junan lailla eteenpäin pitämättä lukijaa kädestä ja odottaa lukijan tietävän henkilöt ja paikat, joita Kallinen kohtaa.
Tietokirjan ja sarjakuvan yhtäläisyys ja ero
Allekirjoittanut ei esimerkiksi ennen tämän artikkelin tekoprosessia ollut kuullut Kallisesta hirveästi muuta kuin mitä aikaisemmin mainitussa vuoden 1971 haastattelussa tulee ilmi, joten oli onnea, että päätin lukea ensin Salmisen seikkaperäisemmän teoksen Kallisesta.
Vaikka Salmisen kirja on raskaampi sisällöltään kuin Kukon sarjakuvateos, se antaa hyvän tiekartan muun muassa sarjakuvassa esiintyviin henkilöihin ja heidän taustoihinsa, kun näitä ei käsitellä Kukon kirjassa miltei lainkaan. Muutaman kerran sarjakuvaa lukiessani tunnistin jonkun Salmisen kirjasta tutun henkilön ja melkeinpä huudahdin, että "tää on tää tyyppi!"
Kirjojen sisällölliset erot
Salmisen kirja kattaa koko Yrjö Kallisen aikuisiän pääosin hänen itsensä kertomana intellektuellin aikalaiskuvauksena, kun taas Kukko käsittelee kansalaissodan ja osan vuodesta 1948. Salminen käyttää kappaleittain kirjan sisältöä kertoakseen Yrjö Kallisen suhteesta Suomen Teosofiseen Seuraan sekä teosofian ja uskontojen merkityksen Kallisen elämään ylipäätään, kun taas Kukko käsittelee nuo aiheet ohimennen takaumissa parin aukeaman mitalla.
Eroissa myös yhtäläisyyksiä
Mutta siinä onkin tärkein ero ja molempien kirjojen vahvuus: Kukko kertoo kirjansa johdannossakin, että kirjan rungon ja isoimman vaikutteen muodostaa puhuminen ja sen vaikutus ihmiselämässä, ja tämä luo pohjan ensin sisällissodan ajan käsittelylle Kallisen näkökulmasta ja sitten lopun osan 1940-luvun tapahtumista, jolloin Kallinen käy läpi noita aikoja ja ottaa osaa valtionpolitiikkaan.
Sarjakuva on todella tunnepitoinen kuvaus tuon ajan ihmisestä ja tapahtumista sekä puhumisen voimasta hyvässä ja pahassa. Salminen keskittyy taas kokonaisvaltaiseen Kallisen ajatteluun ja siihen, miten nämä ajatukset ovat muodostuneet ja jalostuneet myöhemmässä elämässä, eikä tämä onnistuisi, jos Salminen ei käsittelisi kohteensa koko elämää. Näin ollen Salmisen kirjan 12 kappaleesta vain yksi käsittelee Kallisen elämää sisällissodan aikana, ja tämän jälkeen tuohon aikaan viitataan enää satunnaisesti.
Mitä tulee Kallisen kuuluisaan puheeseen teloitusryhmän edessä, se on sarjakuvassa kuvattu ilman varsinaista puhetta, ja kerronnan välineenä käytetään hahmojen kasvoja: Kallinen kuvataan puhuessaan, ja ruutu ruudulta teloitusryhmän komentajan ilme murtuu, kunnes hän purskahtaa itkuun. Salminen ei valitettavasti ole sisällyttänyt omaan kirjaansa tätä puhetta, mutta Kallinen kertoo sadan päivän vankilatuomiostaan Teosofi-lehdessä vuon-
na 1940. Siteeraan pitkähköä kirjoitusta tarkalleen, koska kirjoittaja Salmisenkin mielestä Kallisen tämä nimenomainen teksti on yksi humanistisimmista ja samalla pasifistisimmista, joita ihminen voi elämässään lukea.
Sadan päivän helvetti
Täsmälleen sata päivää oli helvetti irti ympärilläni, sitä ennen ja vielä vuosia sen jälkeen kylläkin vaelsin kuoleman varjossa, mutta se ei ollut verrattavissa sadan päivän kauhukauteen. Mutta helvetin kokemuksissa, sen lietsomassa äärimmäisessä ajattelussa sekä särkyi että syntyi paljon, ja se mikä särkyi, ei ole milloinkaan hetkeksikään palannut ja se mitä syntyi, ei ole koskaan sielustani kadonnut. Iäksi särkyivät sellaiset ihmismielen heikot rakennelmat kuin opinkappaleet, uskontokunnat, kansallisuudet, puolueet, tulevaisuuden tavoittelu, onni ja vapaus ja ennen kaikkea usko taisteluun minkä tahansa moisen harharakennelman puolesta.
Näkyi vain omiin rakennelmiinsa eksynyt ihminen, jota sen omat rakennelmat ahdistavat ja pimittävät ja joka sen vuoksi muuttuu julmaksi, kasaa tililleen kärsimystä, rääkkää ja tappaa välttääkseen itse kärsimystä tai kostaakseen. Ystävät ja viholliset sulautuvat yhdeksi ja samanlaatuiseksi olentolajiksi, joka suhteessa yhdenarvoisiksi, jotka hekumoivat voittaessaan, vaikka voitto on ostettu voitetun tuskalla, ja kärsivät joutuessaan tappiolle, vaikka tappio antaa voittajalle ilon. He eivät toistaiseksi usko eikä juuri mikään vakuutus saa heitä uskomaan, että jokainen toisista ihmisistä saatu voitto on maksettava tappiolla, että jokainen kärsimys, mikä torjutaan kärsimystä aiheuttamalla, palaa takaisin. Rakentamiensa harhamuurien takaa he tuijottavat toisiinsa vihaisin katsein ja herättävät toisissaan pelkoa ja vihaa, joka luonnonlain vääjäämättömyydellä johtaa tappamiseen ja kärsimykseen, uudestaan ja uudestaan, vaikka ikuisesti. - Yrjö Kallinen, Elämmekö unessa, 1971.
Kaupungin ja pasifismin merkitys
Myös esimerkiksi Kallisen synnyinkaupunki Oululla on eri merkitys molemmissa kirjoissa. Kukon koko teos käyttää Oulua suurelta osin päätapahtumapaikkanaan, ensin sotavuosina Kallisen toimiessa Oulussa ja myöhemmin, kun Kallinen ajautuu Ouluun selvittelemään itselleen tuon ajan tapahtumia. Salminen mainitsee Oulun "vain" Kallisen synnyinkaupunkina ja toiminnan alullepanijana, eikä siihen sen koommin puututa kuin vasta sitten, kun se silloin tällöin Kallisen elämässä vaikuttaa.
Pasifismi on molemmissa teoksissa kantava voima, mutta Kukon teos tuo sen hienosti esiin dramaattisessa muodossa. Kirjassa on kohtaus, jossa Kallinen lähetetään neuvottelemaan rauhasta Oulun punaisten ja hyökkäävien valkoisten kesken läheiselle juna-asemalle. Kallisen toveri tarjoaa hänelle asetta sanoen: "Ota tämä." Kallinen reagoi aseeseen katsomalla sitä hiljaa ja kysyy sitten: "Tunnetko sinä minut?" Molemmat ovat hetken hiljaa, ja toveri vastaa sitten: "Tietenkin, Yrjö." Kallinen häipyy, ja toinen miehistä jää tuijottamaan pimeään ase kädessään. Hieman myöhemmin, saavutettuaan valkoisten asemat, sotilaat pyytävät Kallista luovuttamaan aseensa, johon tämä vastaa vain: "En kanna." järkkymättömästi.
Salminen kirjoittaa Kallisen pasifismista näin, tämän luettua Bertha von Suttnerin teoksen Aseet pois, joka suomennettiin jo vuonna 1895 ja jonka Kallinen luki vuosisadan vaihteessa:
"Se avasi silmäni näkemään, että sota ei olekaan sitä, miksi romaanikirjailijat olivat sen kuvanneet. Tajusin, että sota on jotain sanomattoman raakaa, se on turhaa ja tuskaa ja kauhua täynnä. Siinä tuhotaan ihmisiä, miehiä ja naisia, vanhuksia ja lapsia. Se on raakuutta, eikä mitään muuta kuin raakuutta. Tämä vaikutti minuun järkyttävästi ja nostatti minussa uusia aaltoja, ajatussarjoja. Se oli niin rajua, että se pakotti minut kaikkien arvojeni uudelleen arvioimiseen, niin yhteiskunnallisissa asioissa kuin elämässä yleensäkin, psykologisessa ihmisen olemuksessa, uskonnossa – ihan kaikessa."
Miten voisi kuvailla kahta teosta parilla sanalla?
Salmisen ja Kukon kirjat ovat molemmat omassa genressään mielestäni hienoja teoksia, jotka valottavat tapahtumia ja yhden ihmisen elämää Suomessa eri näkökulmista. Voisi sanoa, että siinä missä Matti Salmisen Yrjö Kallisen elämä ja totuus on pikkujättiläinen ihmisen elämästä, on Aapo Kukon sarjakuva Puhumalla paras taiteilijan näkemys saman ihmisen elämän kahdesta merkittävästä hetkestä, kuin historiallisen henkilön oikea elämä ja elokuvaohjaajan näkemys elämästä.
Loppusanat
Loppuun kirjasuosituksia liittyen Kalliseen. Tietenkin suosittelen tässä mainittuja teoksia nimenomaan lukemalla Salmisen kirjan ensin siinä tapauksessa, jos Yrjö Kallinen ei ole tuttu. Seuraavassa lista Kallisen itsensä kirjoittamista kirjoista tai Kallista käsittelevistä teoksista, joihin kannattaa tutustua, mikäli Kallisen elämä ja hänen saavutuksensa kiinnostavat:
Yrjö Kallinen: Veljeys. Teosofinen Seura, 1923
Yrjö Kallinen: Zen, Idän sanoma valaistuksesta. Teosofinen Seura, 1944.
Y.K.:Osuuskaupallisen valistustyön merkitys ja menetelmät. Kulutusosuuskuntien Keskusliitto, 1953.
Y.K.: Hälinää ja hiljaisuutta. Tammi, 1958.
Y.K.: Elämmekö unessa. Tammi, 1971.
Saul Nieminen: Yrjö Kallinen, mies äänen takana. Tammi, 1978.
Teuvo Rasku: Yrjö Kallinen, Legenda jo eläessään. WSOY, 1979.
Kyösti Suonoja: Yrjö Kallinen, Into, 2019
