TEKSTI: JUSSI KOIRANEN
Daniil Kozlovin vuoden 2025 lopussa julkaistu kirja Ryssä on tutkimusmatka identiteettiin ja venäläisyyteen Suomessa. Teosta voisi kuvailla autofiktiiviseksi esseeromaaniksi. Lapsuuksien välillä hyppivä teos kertoo yhden queerin kasvutarinan 1990-luvun Jäkärlän monikulttuurisesta lähiöstä erityisoperaatio-aikakauden Moskovaan ja sieltä takaisin kotiin, joka ei koskaan ollut Venäjällä.
Teos on aiemminkin esiintynyt Antimilitaristin sivuilla, kun haastattelin Kozlovia kesällä 2022. Hän kertoi tuolloin työn alla olevasta suomenvenäläisyyttä käsittelevästä projektista ja harmitteli, miten urakka tuntui ajankohtaisuudesta johtuen raskaammalta ja läheisemmältä. Aika Ukrainan ja Venäjän väliseen sodan syttymiseen on varmasti auttanut, sillä teos sisältää tarkkasilmäisen ja harkitun kertomuksen suhteesta sotaa käyvään valtioon.
"Kaverini ei sanonut mitään. Kaikki olivat hiljaa. Tänään
puhuisi lähinnä lehdistö ja ne, joilla ei ollut mitään sanottavaa."
Hän viittaa päivään, jolloin Putinin määräämä sota, erityisoperaatioksikin kutsuttu, alkoi.
Daniil Kozlov on palkittu runoilija, joka on aiemmin julkaissut ja esittänyt runoteoksia Susinukke Kosolan nimellä. Runoilijan taipumukset näkyvät uusimman teoksen hersyvässä kielessä, kun kertoja pohtii erilaisten läksytysten pasifismin asteita tai ottaa kantaa ampujiin: "Rakastin taidottomia ampujia, koska he jättivät jälkeensä enemmän tyhjiä kiekkoja. Nykyään rakastan taitavia ampujia entistä enemmän."
Kiusaaminen ja erottuminen
Nostoista huolimatta teoksen pasifistiset pohdinnat ovat herkullisia rönsyjä valtavassa moneen suuntaan kurottelevassa puussa. Kirja käsittelee identiteetin muovautumista ja lapsen mielen kehitystä. Kiusaaminen on yksi kantava teema, niin kiusatuksi tuleminen kuin kiusaaminenkin.
"Jokainen teko, joka ilmentää yksilöllisyyttä, ilmentää myös ryssyyttä, ja siksi mikä tahansa näkyväksi tuleminen, erottuminen, on kutsu kiusata. Venäläisyyden piilottelu oli lähinnä yritys olla muistuttamatta muita ryssyydestäni."
Vakavia aiheita käsitellään taidokkaasti, ja kerronta osaa tuoda sopivasti huumoria keventämään tunnelmaa.
Esimerkiksi listaamalla syitä kiusaamistilanteen alkamiselle:
”- Lauloi Maamme-laulun (kuin ryssä)
- Piti pipoa liian syvälle päähän vedettynä (kuin ryssä)
- Ei laulanut Maamme-laulua (kuin ryssä)"
Kirja onkin yllättävän humoristinen, hyödyntäen absurdiutta, eleettömyyttä ja hämmästelyä.
"Eikä lyönnistä auennut nenä vuotanut yhtään vähempää
henkilöhahmon traagisen taustatarinan vuoksi."
Kertomus, jossa päähenkilö tulee lukioikäisenä kavereilleen ulos kaapista venäläisenä, on yhtä aikaa katarttinen, koska se alleviivaa salaisuuden raskautta, ja huvittava, koska ketään ei suuremmin kiinnosta.
Kuka oikein olen?
Kirjailija on päässyt hyvin lapsen mielenmaisemaan, ja tämä kokemusmaailma on tunnistettava ja samaistuttava. Pyörittelemällä suurta kysymystä siitä, kuka minä olen, ja pohdiskelemalla erilaisia leimoja ja rooleja, Kozlov onnistuu tavoittamaan kirjallaan universaaleja kokemuksia.
Tätä kuvastaa se, että kirjasta otettiin toinen painos vain muutama kuukausi julkaisun jälkeen.
"He eivät tuntuneet ymmärtävän, että lupaukset ammatista tai rahasta eivät tuntuneet miltään. Ne olivat lupauksia vapaudesta, mutta minulla oli se jo, vapaus. Ja polttava, palava elämä. Tässä ja nyt. Eikö kaikilla ole? Sen unohtaminen on yhteiskuntakelpoisuuden tukipilari."
Tai kun kummitukseksi pukeutuneena, Halloween-maskissa, pystyi riisumaan hetkeksi kaikki identiteetit ja leimat ja saattoi tulla kohdatuksi kiehtovana arvoituksena, eikä omana itsenään. Ja tyhjyyden tunne, kun toiset saavat kaivettua identiteetin esille ja fantasia puhkeaa.
"Kun oikeaa sanaa ei tule; kun tajuaa, että on koko kielelle pelkkä kummajainen; kun kieli ei yllä sinne, mitä haluaisi sanoa; kun rakastuu niin, että tarvitsee sen runoutta; kun kieli on täynnä piikkilankaa, jonka läpi raahataan syntisiä; kun jokainen sana on punnittava tarkkaan, ettei saa vaihdossa nyrkistä."
Venäläisyys ja kansallisvaltio?
Olen lukenut Kozlovin teoksen rinnalla Sahra Wagenknechtin Yhteisöllisyyden manifestia, joka on mielenkiintoinen kontrasti Ryssän ajatuksille.
"Se, että venäläisyys yhä kummittelee minussa, yhä jahtaa minua, on selventänyt minulle, että koko kansallisidentiteettiajattelu on tuhottava sen rajojen laajentamisen sijaan," sanoo Ryssän kertoja.
Wagenknecht taas vetää manifestissaan yhtäläisyysmerkit kansallisvaltion ja hyvinvointivaltion sekä demokratian välille. Wagenknechtin argumentti tuntuu olevan, että valtio on sopivimman kokoinen yksikkö aidon kansanvallan toteutumiselle. Hän vierastaa liberaalia vähemmistöpuhetta, mutta silti "yhteiskunnan perustehtäviin kuuluu suojella vähemmistöihin kuuluvien yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeuksia."
Ryssä taas sanoo:
"Vanhemmissani on jonkinlaista valtiosta ja sen rajoista riippumatonta kansallisylpeyttä. Heidän tarinoissaan itse valtio näyttäytyi jonkinlaisena tuhoisana luonnonvoimana, josta nyt vain oli selvittävä. – – Vanhempieni tarinoissa vanhat neuvostojohtajat ja tsaarit näyttäytyivät henkilöhahmoina lähinnä tympeiden tyrannien rooleissa, joiden käskyvaltaa oli kierrettävä tai murrettava."
Hähmäinen (kansallis)identiteetti
Näiden ajatusten ristivedossa identiteetti ja kansalaisuus näyttäytyy entistä hähmäisempänä. Naurahdin ja jouduin pysähtymään, kun Ryssän kertoja sanoo:
"Tunnen oloni suomalaiseksi, olen liittänyt suomalaisuuteen lukuisia hetkiä elämässäni, mutta mikään näistä hetkistä ei ole liittynyt oikeaoppiseen muovilajitteluun."
Oudosti itselläni suomalaisuuteni on erityisesti korostunut, kun Espanjassa asuessani törmäsin vieraaseen kierrätysjärjestelmään. Olin nimittäin hyvin skeptinen espanjalaista kierrätystä kohtaan, olinhan oppinut kotimaassa oikean tavan, ja se sitoi minut hämmästyttävän voimakkaasti Suomeen. Toki tiedän, että Suomessakin on ihmisiä, joita kierrätys ei sen kummemmin kiinnosta. Tämä ei poistanut voimakasta paloa rinnassa, joka veti rajan Suomen ja Espanjan välille tässä arkisessa ja verrattain yhdentekevässä asiassa. Vaikka moni asia viehätti espanjalaisessa elämänmenossa, tässä mieleni kapinoi ja kaipasi suomalaista toimintatapaa.
Ja silti Suomen sisälläkin meillä on erilaisia tapoja kierrättää. Toisilla paikkakunnilla poltto on yleisempää kuin toisilla, ja kerätyn jätteen kierrätystäkin ulkoistetaan rajojen ulkopuolelle. Kategoriani eri kansallisuuksien kierrätysjärjestelmille on mielivaltainen. Mutta aivoni halusi luokitella uuden ja oudon espanjalaiseksi erotuksena suomalaisesta sekavasta järjestelmästä.
Kirja kertoo kaiken muun ohella kumman kohtaamisesta. Maailman monimutkaistuessa ja loputtoman informaation äärellä diagnoosit ja kategoriat tuovat turvaa ja mielenrauhaa. Kummasta tulee helpommin sulatettavaa, kun sen saa ahdettua muottiin. Kertoja havainnollistaa:
"Ikään kuin diagnoosilla olisi sosiaalisesti perusteleva eikä ainoastaan lääketieteellisesti selittävä voima."
Daniil Kozlov on taitava kirjoittaja, ja vuodet ovat hioneet kirjaan päätyneet sanat timanttiseen kuntoon. Kriitikkona teen yleensä muistiinpanoja, joissa kiteytän teosta omin sanoin, mutta tällä kertaa tein pääsääntöisesti vain lainauksia – ja niitä jäi vielä sivutolkulla hyödyntämättä. Koska Daniil sanoo asiat niin paljon paremmin itse. Kirja on loistavaa aivoruokaa, diagnoosista tai kategoriasta huolimatta, ja siitä riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa.
Päätänkin kritiikin vielä yhteen lainaukseen kirjasta:
"Oikeutta tulla kohdatuksi ihmisenä yksilöllisine tarpeineen ei olisi koskaan kuulunut laittaa ymmärryksen vaateen taakse."
Virittäydyin kritiikkiä varten tynnyristä kalastetuilla sauvolaisilla maustekurkuilla, koska Daniil-parka joutui performatiivisesti vihaamaan suolakurkkuja, vaikka salaa rakasti niitä.
Nimi: Ryssä
Kirjoittaja: Daniil Kozlov
Kustantaja: Sammakko
Julkaisuvuosi: 2025
Sivumäärä: 280
Genre: Autofiktio
Kuva: Jussi Koiranen
