En kieltäytynyt aseista”, kirjoittaa Antti Hurskainen En kieltäytynyt aseista -esseekokoelmansa ensimmäisessä esseessä nimeltä En kieltäytynyt aseista. Esseestä käy myös ilmi, että 2000-luvun alussa hän kieltäytyi varusmiespalveluksen suorittamisesta, toisin sanoen aseista, allekirjoittamalla ja lähettämällä siviilipalvelushakemuksen.
Teksti: Timo Virtala
Tämä kirjoitus on julkaistu ensin Timo Virtalan omassa blogissa.
Suomen kielen perussanakirjan mukaan aseistakieltäytyjä on henkilö, joka kieltäytyy taisteluvälineiden käytöstä tai asevelvollisuudesta. Siviilipalvelushakemuksessa vakuutetaan “vakaumukseen perustuvien syiden estävän minua suorittamasta asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta.”
Hurskaisen esseen ja sen ristiriitaisen otsikon tarkoitus lienee kertoa, että hän päätyi siviilipalvelukseen ennen kaikkea siksi, että sota tuntui silloin niin kaukaiselta ja mahdottomalta ajatukselta:
“Kasvoin velvollisuusikään Suomessa, jossa aseisiin liittyvät mahdollisuudet ja tietoisuudet oli ohitettavissa.”
”En kieltäytynyt opettelemasta tappamaan vihollista rynnäkkökiväärillä, sillä tuollaiseen tilanteeseen joutuminen vaikutti 00-luvulla yhtä todennäköiseltä kuin avaruusolion kohtaaminen Jyväskylän Kirkkopuistossa. En kieltäytynyt sodan todellisuudesta vaan kuuden kuukauden partioleiristä, armeijasta.”
Hurskainen arvelee olleensa ikäpolvensa tyypillinen aseistakieltäytyjä. Hän korostaa tekstissään nuoruutensa ainutlaatuisuutta, kun kylmä sota oli päättynyt eikä uusi jännite Euroopan ja Venäjän välillä ollut vielä alkanut.
Hurskaisen mukaan 00-luvun siviilipalvelusmiesten keskuudessa suhteutuminen armeijaan sekä sinne hakeutuneeseen enemmistöön oli pilkaillista. “Liekehtivää pasifismia ei ilmennyt, mutta haluttomuus “leikkiä sotaa” tuntui ajavan jokaista.”
Nykyhurskainen diagnosoi silloisen itsensä rauhanhulluksi, koska uskoi rauhan muuttumattomuuteen. Saman diagnoosin saa Suomen silloinen poliittinen johto, muiden muassa Eero Heinäluoma ja Matti Vanhanen. Ukrainan sodan ja isäksi tulemisen myötä “lapinjärveläisen tyyneyden perustukset murenivat.“
“En kymmenen vuotta sitten osannut ennakoida, että vanhemmuus saisi minut tuntemaan tarvetta opetella kiväärin lataamista.”
Hurskaisen kertoo, että hänellä on kaksi 2010-luvulla syntynyttä poikalasta, joilta hän ei edellytä tai toivo oikeita ratkaisuja asevelvollisuuden suorittamisen tai siitä kieltäytymisen suhteen. Mutta hän haluaisi tutustuttaa lapsensa aseisiin, sillä “Vain siten heistä voi edes teoriassa kehittyä vakaumuksellisia aseistakieltäytyjiä: aistimalla kiväärin potkun solisluuta vasten. Voisin täydentää ampumarataretkeämme näyttämällä tarkoin kuratoidun kuvasarjan rintamalla tulitetuista ihmisistä, elävistä ja kuolleista.”
Toisin kuin Hurskaista, itseäni vanhemmuus ei ole saanut tuntemaan tarvetta opetella kiväärin lataamista. Vaikka sodan kokeneita pasifisteja, kuten Bertha von Suttneria, Leo Tolstoita, Mohandas Gandhia, Kurt Vonneguttia, Veikko Huovista, Howard Zinnia ja Uuno F. Inkistä suuresti arvostankin, sodan kokeminen, tai edes kiväärin potkun aistiminen, ei mielestäni ole edellytys vakaumukselliseksi aseistakieltäytyjäksi tulemiselle.
En myöskään missään tapauksessa vertaisi sotaa sateeseen, kuten Hurskainen tekee kuvaillessaan rauhanhullujen ajattelua: “Ei ole satanut pitkään aikaan. Emmeköhän ole päässeet sateesta.”
Sodat ovat mahdollisa, siitä olen hänen kanssaan samaa mieltä, ja siitäkin, että niiden syttymiseen tulee varautua, mutta en siitä, että ne olisivat millään muotoa ihmiskunnan normaali olotila tai jokin sateen kaltainen väistämätön luonnonlaki.
“Militarismi on ekseptionaalista, koska sota ei ole “exception”, väittää Hurskainen, “Poikkeuksen sijaan voi puhua historian lävistävästä tavasta olla ihmisiksi.” Entä kansanmurhat, orjuus, keskitysleirit, raiskaukset, sarjamurhat, haluaisin kysyä Hurskaiselta, ovatko nekin historian läpäiseviä tapoja olla ihmisiksi?
Meitä asuu tällä maapallolla kahdeksan miljardia ihmistä. Totta kai joukkoon mahtuu jos jonkinlaista mielen sairautta, ja toisinaan hyvinkin häiriintyneet yksilöt nousevat vaikutusvaltaisiin asemiin ja alkavat viedä valtiota kohti sotaa. Mikäli kansalaisilla, kansallisilla instituutioilla ja kansainvälisellä yhteisöllä ei näissä tilanteissa riitä välineitä, yhteistyökykyä ja mielikuvitusta tilanteen pysäyttämiseksi väkivallattomasti ja ajaudutaan sotaan, on mielestäni ihmiskunnan aliarvioimista luokitella tällaiset tilanteet normaaleiksi. Kyse on mitä hirvittävimmästä epäonnistumista.
Info:
Kirjoittaja: Antti Hurskainen
Kirja: En kieltäytynyt aseista.
Kustantaja ja vuosi: Siltala, 2024
