Teksti: Matias Kaskiluoto
Muutama vuosi sitten sain isoveljeltäni joululahjaksi nyt arvostelussa olevan Pirjo Jukaraisen ja Sirkku Terävän vuonna 2010 toimittaman kirjan. Hän tokaisi, että voin sentään lahjoittaa tuon kirjan Aseistakieltäytyjäliiton kirjastoon, jos en itse saa siitä mitään irti. Vuosia kirja olikin hyllyssäni koskemattomana, kuten valitettavan moni muukin kirja. Muutama kuukausi sitten kuitenkin päätin aloittaa sen lukemisen, koska ajattelin sen mahdollisesti sisältävän jotain pro graduni kirjallisuuskatsaukseen kelpaavaa. Kirjassa ei kuitenkaan paljon käsitelty kutsuntoja ja niissä tapahtuvaa tiedotusta. Tällä lyhykäisellä arvostelulla saan lopunkin hyödyn irti tästä kirjasta, mitä voisin siitä saada.
Ottaen huomioon AKL:n ja minunkin lähtökohdat syrjivää asevelvollisuusjärjestelmää vastaan sekä kirjan otsikon, ensimmäinen kysymys luonnollisesti on, “Mitä tämä teos kertoo asevelvollisuuden epätasa-arvoisuudesta?” Minun lukemani perusteella vastaus on “Ei kovinkaan paljoa.” Vain kolme artikkelia käsitteli sukupuolikysymyksiä asevelvollisuudessa. Tarja Cronberg ja Sirkku Terävä ehdottavat artikkelissaan valikoivaa asevelvollisuutta viitaten muun muassa reservin supistamistarpeeseen. Hän kuitenkin säilyttäisi armeijalla mahdollisuuden kutsua palvelukseen, jos tarpeeksi vapaaehtoisia ei tule. Arto Jokisen lyhyt artikkeli kuvasi Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Miesjaoston käsittelyä yleisestä asevelvollisuudesta. Anders Ahlbäck kertoi artikkelissaan, kuinka vasta asevelvollisuuden myötä sotilaallisuudesta tuli yleinen miehinen piirre. Hänen mukaansa nykyjärjestelmän jatkuminen olisi “huonoin vaihtoehto” ja pitää vapaaehtoisuuteen perustuvaa palkka-armeijaa realistisena. Edellä mainitut ehdotukset ohittavat melko tyylipuhtaasti 2020-luvulla suosioita julkisessa keskustelussa niittäneet kansalaispalvelus-viritelmät.
Kirjan ansioiksi voidaan mainita Marjaana Jauholan artikkeli, jossa hän toi esiin kritiikkiä binääristä sukupuoliajattelua kohtaan. Kirja lisäksi kertoi rauhanturvaamisen käytännöstä minulle, jolle tämä aihe on erittäin tuntematon. Ilmeisesti arki ei ole niin taistelun täyttämää kuin voisi luulla vaan pitkälti dialogia paikallisten kanssa. Lisäksi kirja listasi karmaisevia esimerkkejä sovinismista armeijassa ja rauhanturvaajien keskuudessa.
Kuitenkin kirjan esiin tuomat parannusehdotukset, kuten rauhanturvaajien paikalliseen kulttuuriin kunnolla tutustuttaminen etukäteen ja naisrauhanturvaajien määrän lisääminen, vaikuttavat enemmän laastarilta kuin ongelmien syvälliseltä korjaamiselta. Aseistetut sotilaat käymässä keskustelua paikallisten kanssa on tilanne, joka ei vakuuta tasavertaisuudellaan. Vaikka ymmärrettävästi paikalliset naiset pystyvät keskustelemaan helpommin naisrauhanturvaajien kanssa, voi tietysti pohtia, kuinka paljon aseiden ja univormujen hylkääminen helpottaisi keskustelua.
Tämä artikkelikokoelma on perinteiseen armeijasta keskusteluun nähden rohkea, mutta monipuolisempaan ihmisoikeuksien puolustamiseen verrattuna kantaaottavuus jää melko hillityksi. Se ei keskity kovinkaan vahvasti maanpuolustuksen sukupuolisen yhdenvertaisuuden selvimpään oikkuun, eli sukupuolisyrjiviin kutsuntoihin. Tämän päivän asevelvollisuuskeskusteluun kirja ei anna paljoa paukkuja, mutta sentään vaihtelua, kun esitetyt vaihtoehtoiset mallit ovat jotain muutakin kuin kansalaispalvelus-hömppää.
Tasa-arvoinen turvallisuus? - Sukupuolten yhdenvertaisuus suomalaisessa maanpuolustuksessa ja kriisinhallinnassa
Toimittaneet Pirjo Jukarainen ja Sirkku Terävä
Minerva kustannus, 2010
